Unelmakohde

Sinä olet laho kello. Samanlaista sakkaa kuin tämä typerä rohjo, jonka pakotit meidät ostamaan. Tämä ruutitynnyri, tämä kuusikymmentäluvun ihme, rintamamiestalohuijari, tämä muovimatoilla ja asbestitapeteilla peitelty kammotus.

Haluaisin rysähtää nojatuoliin, mutta pakotan itseni seisomaan isomummusi ryijyn edessä. Sen pinnassa kaksi joutsenta sukii toisiaan nylonlankajärvellä ja minä olen homeista ilmaa, joka tätä kaikkea kiertää. Kellarissa on jo vesivahinko ja sinun veljesi piti korjata se, sinun Arisi, joka ei kuitenkaan koskaan tullut tai tehnyt tarpeeksi, mutta laskun kyllä lähetti. Minä vihaan sinua.

”Ei se oikeesti oo niin paha”, sanot paikaltasi 1980-lukulaisen nahkasohvan uumenista, ”vedetään vaan se pintakerros ensin vittuun lekalla ja sitten siitä ne kaadot, ja sitten…”

Jaarittelusi ummehtuu talon seiniin ja Kekkoskuvaan, jonka äitisi osti markkinoilta ja josta ei tietenkään saa luopua. Aivan kuten ei saa siitä sitikastakaan, saatanan paska-autosta, jota minä aina päädyn työntämään kun vanhat autot kato on sellasia ja siksi sinun täytyy ohjata.

Katson, miten suusi edelleen jauhaa, miten selität saviseinistä ja niiden terveyseduista, siitä, miten vain rouhaisemme palan pintaa pois ja sitten talo kyllä elää ja hengittää. Leukasi jauhavat koorauta sitä ja plussaeduilla tätä ja tämä talo on kullitettu hautakammio.

”Sitten kun meille tulee se vuokralainen, niin otetaan siltä rahat keittiöremppaan”, virnistät ja nojaudut vasten pölyntäyttämää pörrötyynyä.

Television pinta kupruilee kuin sairas munuainen ja sanat kuplivat nielussa, kiehuvat ja pulppuilevat äänettä. Ajatusteni pohjavesi.

”Ja siis keskustassa kämpät maksaa puol miltsiä, sellaisenko sä haluaisit? Ainakin täällä lapsilla on piha temmeltää”, sanot ja huidot tyhjästi kuollutta pihaa kohti, sinne, minne rakas Arisi kaivoi uuden kaivokuopan ja lähti sitten hakemaan täytesoraa, tai haketta, lapiota, mitä niitä paskoja nyt onkaan, joita ehdottomasti tarvitaan remontointiin ja jotka ehdottomasti täytyy laskuttaa meiltä.

Tuijotan multakasaa, jonka huipulla olemattomat lapsemme voisivat kontata, laskea mäkeä, päästä ripille ja lopulta väitellä tohtoreiksi, koska sinä et jumalauta saa mitään koskaan valmiiksi.

”Mä menen huomenna sinne vahinkovarastolle etsimään uusia karmeja”, sanot ja nyhdät olematonta likaa naljaisen sohvan pinnasta, ”tuutko mukaan?”

Silmäsi nousevat minuun, ikikauniit sinisilmät, jotka ennen muistuttivat syvimmästä metsälähteestä ja tähdenlennoista. Nyt katson sinua, repsottavaa partaasi ja hapsottavaa kuontaloa villiintymässä ohi kauluksen. Ajattelen, että pääsi näyttää aivan nauriilta. Nauravalta nauriilta. Ivavihannekselta.

”Elli?” Kysyt.

Huuleni avautuvat repaleelle. Pihalla lastemme valmistujaiskuoppa huokaa nimeäni. Seiniltä isoäitisi tavarat tuijottavat, ryijyt ja rumat Arabian taulut, niiden silmissä on varmaan kyyneleitä.

”Lähetkö kanssa”, sanot ja vilkaisen aulaan, missä kattolampusta rotkottaa johtosykerö ja portaat vievät homeiseen kellariin, joka kuitenkin voidaan korjata, lyödään vaan se pintakerros ensin lekalla vittuun ja kyllä tämä kaikki tästä, paitsi, että ei.

”Elli”, toistat, äänessä on kysymys ja huokauksen huoli, ja minä tuijotan Kekkosta seinällä, Kekkosta ja outoa rasvatahraa, joka sekin varmaan on ikuinen elomme ivaaja.

”Totta kai lähden”, sanon äänellä, joka sulattaisi jäät lähijärvestä.