Suuri lelukirja, 1997

Sirja kääntää sivua ja hihkaisee.

”Äiti, kato! Mä haluisin nää. Ne on teeny weeny -pupuja. Ne asuu teekannussa!”

Hän nostaa sivun nähtäville eikä äiti ensiksi katso, istuu vain keittiönpöydän ääressä kansio edessään ja näpyttelee laskimella.

”Kato, äiti. Noi puput. Ei tota kenkää.”

”Selvä.” Äidin äänessä kuultaa hymy. ”Puput.”

Sirja avaa punaisen tussin ja tekstaa toiveen lelukirjan takasivulle.

”Ja sit tästä pound puppiesta se koira, ei pupua. Ettei pukki sit sekota.”

Äiti ottaa esiin uuden kansion ja hörppää teetä kukkamukistaan. Sirja tuijottaa ja naputtaa kynänpäätä poskeaan vasten.

”Eihän sekota?”

”Ei, Sirja, ei se sekota. Kirjoita se sinne. Katsotaan sitten, mitkä kaikki joulupukki tuo.”

Sirja tekstaa koiratoiveen takasivulle ja hyppii yli sivut, joilla mainostetaan kuormuria ja vauvanukkea. Mustavalkea temppukoira näyttää söpöltä ja sen hän ympyröi varmuuden vuoksi.

”Äiti! Sit tää gigapetsi! Tommonen violetti. Siinä on koira kans. Sitä pitää ruokkia, ihanku oikeeta eläintä…”

Äiti vilkaisee Sirjaa paperipinonsa takaa.

”Sulla taitaa olla aika monta toivetta?”

Sirja virnistää. Hän retkottaa vatsallaan sammalenvihreällä matolla kangaspenaali vieressään.

”Mut jouluna saa toivoa! Mummi sano. Ja taata.”

”Vai taata.” Äiti hymyilee, mutta silmissä on jotain, kuin verhoja. ”Taata se taitaa aina lupailla kaikkea.”

Äiti sipaisee kynällä merkinnän loputtomiin lappuihinsa. Sirja rypistää kulmiaan.

”Mitä se meinaa?”

Kaksi kuittia sujahtaa kuin kisaillen takaisin muovitaskuun. Äiti hymähtää.

”Ei mitään. Laita sekin sinne listalle ja ympyröi. Katsotaan sitten.”

Äiti kääntää esiin uuden sivun mustasta kirjasta ja Sirja kääntää eteensä sivun, jolla on videokasetteja. Hän tuijottaa listaa tussinpäätä imeskellen ja ympyröi sitten sekä Notre Damen kellonsoittajan että 101 dalmatialaista.

”Äiti”, hän sanoo märkää tussia pidellen, ”voiko taata lupailla meille videot kans?”

Äidin ilmeessä on kaikkea sitä, mitä aina nukkumaanmenoaikaankin, lämpöä ja aikuisten naurua.

”Katsotaan.” Sana on äidin suosikki. ”Ei ihan kaikkea kuitenkaan.”

”Mut melkein?”

Äiti ottaa kaksi arkkia ja repäisee ne kahtia. Ääni on rähäkkä ja rapea.

”No melkein.”

Sirja piirtää sydämiä joulukirjeen reunaan. Äiti tuijottaa papereitaan, se on Sirjasta hauskaa, miten he tekevät samaa asiaa mutta silti eriä. Äidin silmät käyvät, hyppivät laskimesta kansioon ja sitten sormet näpäyttävät vielä kerran, ulottuvat kasaamaan paperit pinoiksi.

Äiti nousee pöydän äärestä, venyttelee selkäänsä. Kattila seisoo liedellä pienenä ja hopeisena. Sirja katsoo, miten äiti kaataa lisää vettä teemukiinsa, ja äidin selkä näyttää erilaiselta, jotenkin rennommalta ja pidemmältä kuin ennen.