Maxim, 1998

Mun käsi on jo kahvalla ja silti jokin jarruttaa. Perhe kakaroineen haluaa ohi, ne menee varmaan kattomaan jotain 101 dalmatialaista ja heti mä annan periksi, päästän ne edelle.

Lapset ryykää takit suhisten leffateatterin eteiseen, missä on jo kauhea tungos. Totta kai kaikki haluu just tänään, kaikki on jo sisällä ja mä en, mua mahdollisuudet aina painaa alaspäin.

Mee nyt, aivot sanoo, avaa ovi ja mee.

Kaikki hyvät leffat alkaa ennen kasia ja oikeesti mä haluisin kattoa Romeon ja Julian, mutta aulan punasella matolla on jo liikaa porukkaa ja ehkä se on täynnä. Ehkä tää oli virhe, ehkä vaan luulin liikkuvani, vaikka oikeesti en tänäänkään oo menossa mihinkään.

Jään passiin julisteikkunan eteen. Seisoskelen ja nojailen, ihanku oottaisin jotakuta, vaikka oikeesti ketään ei oo tulossa. Hannaat taas, joudut johki Kultakuumeeseen, aivot sanoo. Mä yritän sanoa takasin, että olkaa hiljaa, muttei ne koskaan kuuntele.

Katon julisteita, Fifth Elementiä ja Jurassic Parkia, ihanku muka yrittäisin vielä päättää. Oikeesti kaikki ois jo selvää, jos mä vaan en olis mä.

Bussi kolisee loskan yli pysäkille ja lisää hiippapipojengiä lappaa kohti ovia. Mulla on nahkatakin sisällä jo kuuma, vaikka jotenkin myös palelen, oon sula ja kova ja jäätä ja tulta. Sulla on sun vitonen, sä oot tullu tänne asti, aivot syyllistää ja mä puren huuleen.

Bussista astuu viimeisenä kaks seiskaluokalta tuttua mimmiä. Toinen kaivelee just lehmäkarkkeja irttaripussista ja voisin varmaan vilkuttaa niille, voisin mennä niiden mukaan. Voisin sanoo meetteks tekin Romeoon ja Juliaan ja ne sanois joo, tuuksäkin, haluuksä yhen merkkarin…

Katon, miten ne riisuu sormikkaat ja toinen vetää fleecehuivin pään yli. Mun suu melkein aukeaa, melkein, se aukeais, jos ei olis ikuisesti ja aina kiinni. Sit teatterin ovi heilahtaa ja nekin on menny.

Vilkasen rannekelloa. Se on jo kolmea vaille ja viisarit työntää lisää hikeä iholle. Otan yhden askelen ja sit toisen, ne kumoaa toisensa, liikun, mutta en. Oon oottanu koko viikon tätä, lehtimainoksesta lähtien oon oottanut ja silti ovi tuntuu nyt teräkseltä ja mun jalat betonipommeilta.

Lasin läpi näen, miten sisällä alkaa liikehdintä. Ovet avataan. Mietin, mikä siellä alkaa, puuttuva tekijä vai kadonnut maailma. Oikeesti mulle kelpais jo nekin. Mulle kelpais mikä vaan, jos vaan en olis mä.

Ovella tarkastaja repii lippuja ja mä tiedän, että mun pitäis mennä sinne. Mä voisin mennä, mennä nyt, ojentaa rahat, hymyillä ja ettiä paikan, mutta se kaikki on vaan ajatusta, liimaa aivoissa ja jäätä housunlahkeissa. Mun edessä aula valuu tyhjiin, salin tumma aukko nielaisee puolet ja puolet jää odottamaan seuraavan leffan alkua.

Avaa nyt se ovi. Mee vaan sisään, aivot sanoo ja mä huokaan, käännyn ja lähden pois.