Mighty Max, 1993

Laurin sormi hioo uraa ikkunalautaan. Äidin ääni kuuluu vatkauksenkin yli terävänä.

”Älä niin kauheesti oota.”

”Ootanpas”, Lauri sanoo takaisin, heti ja nopeasti, jotta ikävät sanat eivät pääsisi väliin.

Vaalea puu tuntuu samettiselta. Lauri pyyhkäisee uutta paitaansa, jossa Väiski ja Taz seisovat cooleina. Hän aikoo näyttää sen Hemmolle heti, kun ne tulevat.

Ja pääkallon. Senkin mä näytän.

”Sanon vaan.” Äiti väpisee vatkaimen tahdissa eikä käänny. ”Arja ei ainakaan pääse.”

Jäykkien olkatoppausten alta sana pääsee Laurin mieleen.

Jos. Jos Hemmo tulee.

Juhlapöydälle äiti on tehnyt siilin nakeista ja lihapullista. Sen vieressä on merkkareita pienessä vadissa yhdessä suolatikkujen kanssa. Jäätelö on vielä pakkasessa, ettei se sulaisi syömispehmeäksi liian aikaisin.

Kultareunaisten kuppien näkeminen piristää vähän. Kun, Lauri vakuuttaa itselleen ja antaa katseensa kääntyä takaisin pihatiehen, kun ne tulee.

”Tää on vaan niin hankala päivä.” Puhellessaan äiti kääntyy kakun puoleen kuin ei olisi juuri murskaamassa Lauria sanoillaan. ”Ettet sit pety.”

”En, en”, Lauri tuhahtaa, vaikka kello on kyllä jo minuuttia vaille ja ehkä äiti on oikeassa.

Miks aikuiset aina muka tietää kaiken.

Lauri ajattelee aamua, kun isä vielä oli täällä ja antoi nopeasti lahjan, Mighty Maxin pääkallotyrmän. Äiti tuhahteli jo silloin oviaukossa ja siksi Lauri haluaisi, että isä olisi jo täällä, estämässä äidin varoitussanoja.

Lauri kairaa ikkunalautaa kynnen päällä ja toivoo, että isä ehtisi pian. Ettei sillä menisi myöhään. Taas.

Äiti tasoittaa kerman kakun päälle ja nappaa säilykepersikan pikkuhaarukkaan. Lauri nojaa käsiinsä, mieli on levoton ja rimpuileva, ei jaksaisi enää olla. Keittiön auringonkukkakellossa minuuttiviisari värähtää ja Lauri haluaisi mankua kauanko vielä ja tulispa ne joooo, mutta äiti kuitenkin vain sanoisi mähän sanoin että älä oota niin kauheesti.

Lauri tuijottaa kelloa, jota ei voi hidastaa. Se on ensin tasan, sitten jo minuutin yli.

Jos ne ei tuukaan.

Sanat kiemurtelevat naarmuisten juomalasien ja punaraitaisten muovipillien seassa uhkaavasti lähemmäs. Lauri pyörittelee hajamielisesti suolatikkuja kupissa, mutta tietää olla ottamatta. Mitään ei syödä etukäteen. Ei, vaikka kukaan ei tulis.

”No, jää meille sit enemmän.” Äidin ääni hakee kilttiä ja pirteää, jonka se yleensä varaa isän lepyttelyyn. ”Saat kaikki persikat.”

”Emmä tykkää niistä”, Lauri mutisee hihaansa eikä äiti kuule, ei kuule tai ei näytä. Se asettaa viimeisen säilykehedelmän ja ropauttaa päälle nonparelleja.

”Noin. Kyllä nyt on.”

Lauri ei edes käänny. Hän tuijottaa pihatietä ja otsan takana sykkii, kuin aivot yrittäisivät tehdä Hemmon näkyväksi juuri nyt, tai nyt, tai nyt

”Siivostiko lelut kaappiin?”

”Joo”, Lauri huokaa.

”Hyvä, hyvä.”

Minuuttiviisari seinällä liikahtaa uuden millin. Äiti seisoo hänen vierellään, kädet ovat puuskassa kuin turvassa, ettei äiti vain koskisi mitään kiellettyä. Lauri puree kieleensä, vastustaa halua naukaista tulispa ne jo, koska se johtaisi vain pettymiseen.

”Kas!”

Äidin ääni on pelkkä henkäys ja Lauri hätkähtää löhöasennostaan. Tummanvihreä Volvo pysäköi juuri kadunvarsipaikalle ja Lauri näkee Hemmon, näkee otsalta taakse kammatun tukan ja tummansinisen villapaidan.

Vieressä äiti seisoo jäykkänä ja puristavana. Ikkunan takana Hemmo avaa oven ja astuu ulos Turtles-paperiin kääritty paketti kainalossaan.

”Jess”, Lauri hihkaisee, ponnahtaa paikaltaan ja ryntää eteiseen avaamaan ovea ennen kuin äiti ehtii sanoa yhtään sanaa.