Mantsankoe, 1997

”No sä saat kuitenki jonkun kympin.” Erkka keinauttaa tuolin nojalleen takaseinää vasten, vaikka opettaja on vasta kieltänyt. ”Me kaikki tiietään se.”

Iines vilkaisee luokan eteen, mutta maikka järjestelee juuri papereita eikä vielä huomaa Erkan rikosta.

”Mitä sit jos saankin?” Iines tavoittelee uhmaa, vaikka sormet nypläävät medaljonkia hermostuneena.

”Sitä vaan, et oot hikke.” Erkka repäisee mantsanvihosta kokonaisen sivun ja alkaa taitella kysymyskirppua.

”No sori, jos en haluu jotain vitosta”, Iines tuhahtaa.

Luokan edessä opettaja laskee kasan kalvoja piirtoheittimelle ja nostaa viimein koepinkan syliinsä. Iines seuraa sivusilmällä, miten se lehteilee sivuja ja vilkuilee luokkaa, kuin laskisi, kenestä aloittaa.

”Koulu on iha turhaa”, Erkka tuhahtaa ja piirtää kirppuun värikkäät numerot ykkösestä neloseen.

”No niin”, opettaja kajauttaa, ”jaan viime viikon kokeet ja jatketaan sitten valtioiden lipuilla. Sovitaanko, että ens kerralla luette sitten muutakin kuin taskukirjaa?”

Luokka hörisee hyväksyvästi. Opettaja lähtee etenemään reunimmaista pulpettiriviä eikä Iines tiedä, mitä toivoa: kymppiä, joka toisi kotona kymmenen markkaa? Vai sittenkin jotain pienempää, jotain noloa numeroa, joka näyttäisi Erkalle, ettei hän oikeasti ole toivoton hikari?

Maikka asettaa Liinan ja Henrikan kokeet numeropuoli ylöspäin pulpetille. Iines ehtii nähdä ysin ja kasi miikan. Hän pureskelee poskeaan ja nyplää kaulakorua, vaikka oikeasti Henrikan paras on aina kasi ja sen Iines itse saa yrittämättä.

Opettaja tulee Erkan kohdalle.

”Ensi kerralla sitten paremmin, jooko?” se toteaa ja painaa paperin ylösalaisin pöydälle. Erkka ei edes vilkaise; sen sijaan se kääntelee vihkonsivukirppuaan kokoon.

Iines ei haluaisi mielistellä, mutta katse hakeutuu maikan kasvoihin kuin huomaamatta. Sormet herpaantuvat medaljongista – ei saa räpeltää – ja Iines hymyilee, mutta opettaja ei vastaa katseeseen. Sen sijaan pitkät sormet kalastavat koepaperin pinkasta ja painavat sen Iineksen kauhuksi väärin päin pulpetille. Sitten ope suo yhden ymmärtäväisen vilkaisun.

Erkka kalauttaa tuolinsa pystyasentoon ja nojautuu kohti.

”Mitä, näytä”, hän sopottaa.

Iineksen korvia polttaa; totta kai Erkka on heti siinä, silmät välkkyen, kuin joku korppikotka. Hän yrittää näytellä kepeää, vaikka sormia väpisyttää kääntää paperi oikein päin.

Yläreunassa kuusi puolen alapuolella on piirretty hymynaama. Olisit pystynyt parempaan, opettajan koukeroinen käsiala sanoo.

”Jaa, jaa”, Erkka sanoo mietteliäästi ja heilahtaa taas keinumaan samalla, kun maikka palaa pöytänsä taakse ja käynnistää piirtoheittimen, ”hiken aikakausi on ohi.”

Iines kääntyy nopeasti eteenpäin ja kiristää kämmenensä nyrkkiin. Armeliaasti opettaja sammuttaa valot ennen kuin kyynelet kihoavat silmiin.