Lihaa vai kalaa, 1993

Tian katse on tutkimaton: virnuileva, mutta taustalla on muutakin.

”No, sano nyt, kumpi!”

Timo tuijottaa luokan poikia, jotka kauempana heittelevät Koosheja koripallokoria vasten. Hän nypeltää omansa sinivihreitä kuminaruja ja yrittää hymyillä.

”Emmä tykkää kummastaakaan.”

”Eiku sano nyt! Lihaa vai kalaa, sano!”

Tia on Timon mittainen ja mieleltään paljon räikeämpi. Vieressä Anni tekee epäonnistuneita jojotemppuja yksi toisensa jälkeen ja yrittää olla katsomatta Timoon päin.

Sitäkin hävettää mun puolesta.

Timo vilkaisee kelloa. Vasta kymmentä yli. Jo kymmentä yli. Muut ovat päässeet hyvän heittelyn makuun ja hän tököttää vielä tässä, nolona ja silti jotenkin pideltynä, kuin Tia olisi ankkuri tai magneetti. Tytön silmissä Timo näkee paitsi haasteen, jota hän ei pääse pakoon, myös jonkin salatun viestin. Kuin Tialle olisi tärkeää kuulla hänen vastauksensa.

”Lihaa vai kalaa”, tyttö tiedustelee sadannen kerran.

Koripallokorin alta Teemu vilkaisee Timoon päin ja Timo yrittää pelkällä katseella kiinnittää hänen huomionsa, saada Teemun pysähtymään, näkemään. Ehkä tulemaan luo ja sanomaan jotakin mahtailevaa, kuten mitä te luuserit täällä seisotte, tuu jo. Sitten Timo olisi vapaa, noin vain.

”No! Älä hannaa!”

Timo tietää, että kysymys on jonkinlainen ansa. Hän on kuullut tyttöjen kihertävän sitä jo useamman luokkalaisen kohdalla. Huijaus tuntuu inhottavalta, kuin mukaviattomaan kysymykseen vastaamalla Timo paljastaisi vahingossa itsestään jotain liikaa. Jotain noloa.

Annin kävelevä koira kellahtaa asfaltilla ja tyttö kelaa Fanta-jojon takaisin. Tian pään takana seinällä kellon minuuttiviisari nyrkähtää. Taas yksi hukattu vapauden hetki.

Timo huokaa.

”Mitä välii sillä on?” hän yrittää, mutta Tia ei päästä.

”Eiku vastaa nyt eka! Lihaa vai kalaa, kumpi?”

”Miks?”

”Lihaa. Vai. Kalaa.” Tytön katse sirisee jännitettä ja jokin Timossa lässähtää.

”No kalaa.”

Tian suu repeää ilohuutoon.

”Kalaa, sua tytöt halaa! Kalaa, sua tytöt halaa!” Lällättäessään hän ryntää Annin ohi leikkikentälle, luultavasti etsimään toista yhtä typerää uhria kuin Timo. Anni vilkaisee poikaa nollailme kasvoillaan ja lähtee löntystämään ystävänsä perään.

Timo katsoo heidän menoaan. Koriskentällä Teemu vilkaisee taas häneen ja hetken Timo tietää, ettei se tahallaan tullut pelastamaan häntä. Että sekin välttelee typerää, naurettavaa kysymystä, jolla jostain syystä on niin paljon valtaa.

Timo nytkähtää liikkeelle juuri, kun kello soi.