Tinasormus, 1996

Poika seisoo sillalla Hellää vastapäätä ja ojentaa. Hellän nielussa kuplii paniikinsekainen ilo – tää on nyt se tää se on – eivätkä kädet pienen kauhean hetken tottelekaan.

Hän ehtii jo ajatella Jonin ajatukset – luuleekse nyt etten mä haluakaan mitä jos se ottaa sen takas – ja sitten tunto armeliaasti palaa.

Käsi ojentuu, mutta sormet eivät hipaise, kuten elokuvissa. Hellä pitelee rinkulaa kädessään.

Sormus on halpa eikä edes luokkasormus, mistä Risse oli aivan varma. Hetken Hellä on pettymyksen valtameri, mutta pakottaa sitten itsensä takaisin sillalle ja syyskuun iltaan. Hän katsoo sormusta, joka näyttää automaatista tai Tiimarista ostetulta.

Sen pinnassa kiiltelee himmeä, sininen hehku, kuin kivi tai simpukan sielu. Hellä kuvittelee Jonia ostamassa korua, kuvittelee Jonin kuvittelemassa häntä – miten se on ehkä nähnyt värissä hänet, tai hänen silmänsä, kauniit silmät. Jos se ees ajattelee että oon kaunis

Kivipinnan alla metalli on läikikästä ja taittaa oranssiin. Varmaan tinaa niinku siinä Jannen laulussa, Hellän mieli sanoo ja sitten Joni astuu lähemmäs, on heilauttaa hänet kumoon pelkällä olemassaolollaan.

”Se on semmone mielialajuttu”, poika sanoo ja osoittaa kömpelösti sormuksen pintaa. Hupparin narut tavoittelevat tuulessa Hellän kasvoja ja hän nyökkää, puristaa korua ja nyökkää ja tuijottaa, yrittää hakemalla hakea tärkeää, pohtivaa ilmettä kasvoilleen.

Oranssilehtinen viima käy lahdelta heidän ylitseen eikä Hellä tunne mitään, ei muuta kuin Jonin olevan, pojan painavan ja kuuman olemassaolon senttien päässä itsestään. Ohi pyöräilevä nainen kiskoo tuulessa anorakin huppua päähänsä.

”Nätti”, Hellä henkäisee ja vihaa sanaa, vihaa sen tavallisuutta ja tylsyyttä.

Joni työntää kämmenet taskuihinsa eikä vastaa mitään. Hellä uskaltaa vilkaista eikä se edes katso, tuijottaa vain skeittikenkiensä kärkiä.

Se aattelee, etten tykkää siitä. Että tää on ihan typerä sormus, että oisin tarvinu jotain timantteja- –

”Ite oot.”

Ääni on lämmin hulahdus Hellän alavatsaan. Hän nielaisee tyhjää, ääni on naksahdus nielussa ja tyhjä korahdus ja sormet puristavat Jonin lahjaa, eivät herkeä hetkeksikään.

Hellä uskaltautuu ja näkee Jonin silmissä saman. Ruskea otsatukka tavoittelee poskipäitä ja hymy on painanut vanat kummankin silmän alle. Jonin suu on hymyssä ja se tarttuu Hellään, pakottaa melkein nauramaan ja kumartumaan lähemmäs, varovasti ja hitaasti.