Leima, 1995

Takana seisova astuu kipeästi kantapäälle.

”Ai, sori”, Tanjalta pääsee, vaikka syy ei ollut hänen ja uuden tennarin vaaleaan paksuun pohjaan jää pojan tennarista tumma jälki.

Poika katsoo mykin silmin ja kääntyy sitten omiensa puoleen. Tanja käännähtää sydän väännellen tuijottamaan ihmismeren yli portsaria.

Portsari. Se on Virtasen isä.

Tanja kiskaisee itseään saparosta ja ajatus leijuu pois. Olkoonkin Virtasen isä; tänään se on portsari, koska tänään kaikki on eri tavalla, naamioitu tärkeämpään asuun kuin tavalliset torstait.

Jono velloo ja vanuu. Tanja ottaa varovaisen askelen. Edessä seisovat ovat ysiluokkalaisia, vaikka ei niistä pitänyt tulla kenenkään – niillä on jotain oikeeta tekemistä, Reeta vakuutti ivaa äänessään – mutta siinä ne nyt ovat, maiharitakit yllään ja tukat piikeillä ja nutturoilla. Tanja sipaisee omia hiuksiaan, suoristaa toppia t-paidan päällä. On parempi olla mahdollisimman pieni, katsoa jalkoihin, kunnes on jotain sallittua katsottavaa.

”Hei, Tande!”

Tuttu ääni kiskaisee silmät asfaltilta. Reeta työntyy jonossa huokailevien ohi Tanjan viereen.

”Ai sä tulit?” Hölmistys painaa Tanjan palleaa enemmän kuin jännityksen kohma.

”No joo, kun emmä sit kuitenkaan sinne leffaan”, Reeta sanoo ja napsauttaa farkkuolkalaukkunsa auki.

Nii, eli eivät ottaneet, Tanja ajattelee katsellessaan, miten bestis levittää hileistä huulikiiltoa alaluomelle.

”Ei se varmaan oo ees hyvä”, Reeta tuhahtaa.

”Tuskin”, Tanja myöntelee, vaikka ensimmäinen Ace Ventura oli hänestä hauska ja miksei toinenkin.

”Mitäs tänne? Ooks nähny… sitä?” Reetan katse sipaisee portsaria, joka nojautuu pihaan raahattua pöytää vasten ja tuijottaa rannekelloaan.

”En, onneks. Ei se varmaan tajuu et oon lähteny. Mut Mikke ja Tiisi oli menossa kaupalle päin!” Tuntuu hyvältä saada kertoa jotakin uutta.

”Kaupalle! Tulispa ne kuitenki tänne. Ovet varmaan aukee ihan just.”

Kuin Reetan sanojen kutsumana Virtasen isä heilauttaa kämmenensä suuren puuoven kahvalle. Sisältä kaikuu jo matala jytke, ja sinertävä valo tulvahtaa oviaukosta kyläkoululaisten päälle.

”Mä en voi uskoo tätä”, Tanja sihahtaa. Jännitys saa sydämen kääntelehtimään rinnassa ja hän vilkaisee ympärilleen, kuin isosisko voisi juuri nyt tulla ja raahata hänet pois. Ihaku se ei arvais, missä oot.

Jono hätkähtää hereille. Kuin käskettynä Reeta tarttuu Tanjaa käsivarresta.

”Tästä tulee mahtavaa”, se kihertää ilon samentamalla äänellä. ”Tande, meidän eka kerta!”

”Joo, joo, älä nyt pilaa sitä”, Tanja sihisee hymyilevien huulten läpi, koska mikään ei voi enää estää häntä ja silti jokin ehkä ehtisi vielä, vielä.

Ysiluokkalaiset edessä kaivelevat lompakkoja tekonahkalaukuistaan ja Tanja avaa vyölaukkunsa, nähertää sormiinsa vitosen kolikon.

”Onksulla?”

”Joo, joo, totta kai mulla on!”

Reeta ottaa pikkurepun selästään ja sitten Virtanen – portsari – katsoo jo odottavasti. Tanja nielaisee, tennarit tuntuvat jaloissa painavilta.

”Yksi sisään?”

”Joo, kiitti.” Kolikko putoaa äänettä suureen kouraan, ääni on pelkkä valon välähdys metallipinnalla.

Tanja ei uskalla vilkaista, ei katsoa taakseen, jos vaativa käsi kohta riuhtaiseekin hänet taakse ja huutaa jumalauta nyt kotiin–

Portsari tiputtaa vitosen lippaaseen pöydällä ja irrottaa kannen leimasimesta.

Mitään sanomatta Tanja ojentaa kätensä. Nyt sisko vielä voisi tulla, nyt, nytnyt, mutta kukaan ei tule; sen sijaan Virtasen isä painaa leiman hänen kämmenselkäänsä ja heilauttaa kättään.

”Siitä sisään. Hauskaa iltaa.”

Tanja astuu hajanaisen askelen ja jää odottamaan Reetaa takanaan. Leiman muste kuivuu jo ja sinisessä valossa sen kuva näyttää ritariperhoselta.