Ninja, 1999

Myyjä vetää esittelytarjottimen lasitiskin alta ja tyrkkää sen meitä kohti. Sitten se lampsii tiskin toiseen päähän, missä odottaa pari siistimmin pukeutunutta asiakasta.

Hapsu ei ees huomaa.

”Kato, otat noi!” Se osoittaa hopeisia, koristeellisia renkaita yhdessä pienessä laarissa.

Mä kumarrun kattomaan, käsi meinaa nousta pyyhkäseen hiukset korvan taa ja onneks tajuan viime hetkellä. Korvanlehti sykkii ja huutaa, tuntuu märältä, mutten mä uskalla koskettaa. Hapsu lupas, ettei se satu paljoo, mutta oikeesti mä meinasin huutaa, kun Kello ja Korun myyjä ampu vaaleenpunaset tekotimantit kumpaankin korvanlehteen.

Silti se oli tehtävä, oli pakko. Mun on pakko saada jotain.

”Tai nää, kato näitä”, Hapsu ehdottaa ja osoittaa renkaita, joiden metalli on sateenkaarta, kuin öljyä vesilammikossa.

”Niiden pitää olla jotkut pienet”, mä muistutan.

”Ainii, anteeks.” Hapsun ääni on pienesti ivallinen. ”Unohdin, että iskää pitää totella.”

Se osuu ja mua hävettää heti. Faija on just ja just antanu luvan käyttää popcorn-paitaa ja mä haluaisin sanoa vastaan enemmän, mutten voi. Kun se kattoo mua halveksuen, joku mussa sulaa pois ja tilalle jää vaan kuori. On helpompaa totella. Enkä mä voi sille mitään.

”Entä noi?” Ääni on sovitteleva ja festarirannekkeiden kuorruttama käsi ojentuu naputtamaan pieniä nappeja, joissa on kissat.

”Ne vois olla”, mä sanon kiitollisempana kuin meinasin, ”tai nää.”

”Joo, ne otat! Hei, anteeks!”

Hapsu viittoo myyjän paikalle ja osoittaa hopeisia pääkalloja, jotka oikeestaan näyttää vähän kukilta, jos ei katso kauheen tarkkaan. Ehkä kukat kelpais faijalle, mä ajattelen, vaikken halua ajatella sitä. Sormet melkein koskettaa tykyttävää korvanlehteä ja nykertyy sit takaisin taskuun.

Hapsu kaivaa takataskustaan limenvihreen lompakon ja narauttaa sen auki.

”Mä maksan nää”, Hapsu sanoo, ”aikanen synttärilahja.”

Mä hymyilen ja nielasen, katson kaikkia meidän eteen levitettyjä korviksia ja lävistyskoruja. Oikeesti haluaisin jotkut isot, vaaleet tekotimantit tai limaisenoloset silikonipallot, joissa on piikkejä. Haluisin napakorujen kiiltäviä rihkamakiviä ja roikkuvia perhosia, kuten Hapsulla, mutta se sulava osa mussa ei anna.

”Noin”, Hapsu sanoo ja heiluttaa pientä pussia, ”neidon aarteet. Mä pidän nää jemmassa, kunnes saat vaihtaa noi. Ettei käy kuten viimeks.”

Mä nyökkään onnellisena ja uhmakkaana, tyhjänä ja haaleena. Koska pian me lähdetään täältä, korulalaarien ääreltä ja kauppakeskuksesta, ja Hapsu menee kotiinsa. Sit mun on mentävä kotiin, ja faija on siellä, ja selitykset ja varovaisuus. On muistettava aamulla laittaa hiukset korvan eteen ja pidettävä ne siinä, laitettava pinnejä ja lakkaa, ettei salaisuus paljastuis. Etten heti joutuis selitteleen.

”Mennääks vielä Dayhyn?” Hapsun ääni on maanitteleva, vaikka mä suostun heti. Mä suostuisin varmaan mihin vaan, ettei tarttis vielä mennä.

Kaupoissa loisteputkien alla ei tartte selitellä, ei hiippailla tai haluta vaan sallittuja paitoja. Kotona joku on aina hullusti, faija löytää aina jotain vikaa, jotain uutta ja muuta ja väärää. Jotain, mikä saa mut sulamaan taas uudelleen.

Annan Hapsun vetää mut portaita alas ja tunneliin. Ajattelen niitä pääkalloja ja korvista ja sitä, että ees ne on mun omat.