Toyota Corolla, 1997

Mä oon puristunut reunaan Handen ja Jannun viereen. Ne vie melkeen koko takapenkin, mä oon aivan kiinni ruskeassa ovessa ja ikkunaveivi painaa kipeästi olkavarteen.

”Hei, heitä yks Linda”, Hande sössöttää ja Jani kumartuu mun edessä, kilistelee kaljakassista ruskeen pullon ja sihauttaa sen auki.

Me on ajettu ympyrää torin ympäri vasta vartti ja mä oon jo ihan loppu, mutten viitsi valittaa, kun sit en pääse mukaan enää koskaan. Nytkin Jani otti mut vaan siks, että faija pakotti. Se tietty luuli, että me mennään vaan Sisulle istuun iltaa, eikä ajamaan sen autolla pimeetä katua ees ja taas.

”Hyi helvetti”, Hande valittelee, ”tää todellakin panee kyykkäämään!”

Jannu nauraa ja heilauttaa Fizziä niin, että mun polvelle roiskahtaa. Ikkunan läpi mä nään torilta tien yli tungeksivat ysiluokkalaiset, jotka ei koulussa ees kato muhun päin. Ne kattoo Sisua ratissa, kuulee ikkunasta Gunnareiden musan ja niiden silmissä on jotain, mitä niillä ei koskaan oo mulle. Yhtäkkiä takapenkillä oleminen tuntuu vatsassa lämpimältä, vaikka Jani kampeaakin ikkunaa auki polttaakseen.

”Hei”, Hande kysyy, ”ottaaks pikkune?”

Mä hätkähdän – mulle ei yleensä puhuta mitään, en mä oo mitään enkä kukaan, lähinnä tuke niiden ja Corollan oven välissä.

”Ei se mitään ota.” Mä en nää Janin katsetta taustapeilin kautta, mutta voin kuvitella, millanen se on.

Hande heilauttaa kämmentä. Ysiluokkalaiset kulkee auton ohi toiselta puolelta ja mä katon poispäin.

”Älä ny, anna sen ite vastata. Palaaks?”

Siideri ojentuu mua kohti. Sen kyljessä Linda katsoo viekoittelevasti ja mä tiedän, että mulla on kaks sekuntia aikaa tehdä päätös, joku päätös, mikä tahansa päätös. Jani ei oo vielä kääntyny, mutta se tapahtuu pian – se kääntyy ja heristää nyrkkiä ja nappaa pullon Handelta. Sit se on menny eikä palaa enää koskaan, ja sit mua kaduttaa vielä enemmän kuin nyt, kun en oo mitään enkä kukaan kellekään. Paitsi Hande kattoo mua. Näkee mut, vaikka sen katse harittaakin.

Mä ojennan käden ja otan Lindan itelleni. Yritän olla kattomatta Janin selkää, miten jäykkä se on, miten vihanen.

”Arvasin”, Hande hihkasee ja vetäytyy takas omalle paikalleen.

Sisu kääntää auton kulmasta enkä mä uskalla juoda, pitelen vaan pulloa ja tuijotan ihmismassaa ulkona. Me madellaan ohi ja tuntuu, että kaikki kattois mua: tytöt kadun reunassa ja Hande ja Jani, vaikka oikeesti Hande käärii jo sätkää eikä Janikaan käänny. Sen selkä näyttää jo rennommalta. Ehkä se ei halua pilata kavereidensa hyvää ideaa.

Mä näen hämärässä lisää tuttuja, rinnakkaisluokan kaseja. Niillä on omat pullot ja hetken mä mietin, että pyytäisin Sisua pysäyttään auton, että nousisin ja kävelisin sinne, rennosti ja kuin kuuluisin. Pysähtyisin niiden viereen ja kysyisin ”mitä jätkät”, ja ottasin huikan.

Auto heilahtaa alas mäkeä ja mä en sano mitään. Tietenkään en – ei yks haalea pullo tee musta niille kaveria. Kyllä mä sen tiedän.

Hande ojentaa käden ja ravistaa mua olkapäästä.

”Saadaan mies sustakin”, se hekottaa ja mä hymyilen, en katso etupenkille enkä vahingossakaan Janiin.

Handen ote on tiukka ja painava ja todellinen. Jani puhaltaa auton täyteen Pall Mallin savua ja mä tuijotan ruskeeta pulloa sylissäni, tuijotan sen sisällä loiskuvaa nestettä ja koen lämpöä, vatsassa ja rinnassa ja joka paikassa.