Antikvarian kassalla, 1998

Mä päätän ostaa sen kuitenkin, vaikkei se oikeastaan kuulu mulle. Kannessa on enkeli, josta äiti sano että saatanallinen, ja mä aion piilottaa tän siltä, laittaa niiden muiden seuraan kirjahyllyyn lehtien taakse.

Kassalla on yks ennen mua ja sydän räpisee rinnassa, sanoo että lähde täältä, älä yritä, ne näkee kuitenkin sun läpi. Mä työnnän käden taskuun ja kympin kolikon pihlajanlehdet tuntuu sormiin nypylöinä, vaikken mä tiedä, onko ne pihlajia.

Tulee mun vuoro astua tiskille. Myyjä katsoo silmälasiensa takaa vähän liian pitkään ja mä tunnen, miten punoitus leviää, kuumuus alkaa kaulalta ja pian se on koko kasvoissa ja korvissa asti. Myyjä tuijottaa mua ja kasettia, se on basistina Sorretuissa eikä se tunne mua tai tiedä musta mitään. Sen musta lippalakki on painettu likasottaisten hiusten päälle ja mä työnnän kasetin tiskin yli, en uskalla vastata katseeseen. Farkkutakin taskussa kymppi hankautuu viikkorahavitoseen, siihen, jossa on norpan kuva.

”Sellainen”, basisti sanoo.

Mä kykenen vain nyökkäämään, vaikka salaa odotan sen tuomiota: ei tällaisia levyjä tommosille myydä, ala vetää, tuu takas kun ymmärrät jotain jostakin–

”12 markkaa.”

Rahakäsi on taskussa hikistynyt ja mietin, huomaako se, onko norppa ja pihlaja sen kädessä kuumia ja ällöttäviä. Basisti lyö hinnan kassakoneeseen ja luukku naksahtaa auki samalla, kun mun hiukset valahtaa korvan takaa eteen.

”Tää on hyvä kasetti. Faija osti joskus mulle.”

Kestää hetken ymmärtää, että ne sanat on mulle. Karvainen kämmen ojentuu tiskin yli ja mä oon varmaan ihan punainen, punaisempi kuin aurinko. Ojennan käden ja se pudottaa kolme markkaa siihen. Mun vaihtorahat.

”Ai”, saan sanottua ja se kumartuu kohti, naputtaa kasetin enkeliä likaisella etusormellaan.

”Joo. Kovaa kamaa.”

”Mä uskon.”

Se hymyilee vähän.

”Kuuntele se sit täysillä.”

”Mä kuuntelen aina täysillä.”

Otan kasettini tiskiltä ja se nyökkää mulle ja mä nyökkään sille, ja sit mä hymyilen, mutta vaan vähän, jos se ei vaikka oikeesti tarkoittanutkaan sillä mitään.