Videovuokraamon kauhuosastolla, 1994

Kannessa inhottava käsi työntyy ovilasin läpi kohti kahvaa. Mikki tuijottaa kuvaa silmät suurina, vaikkei edes halua nähdä sitä, ei halua päästää hirviötä mieleensä. Mikki katsoo kättä, josta vihreä liha mädäntyy irti, ja ajattelee mä en nuku enää ikinä.

Oikeasti hänen ei edes pitäisi olla täällä. Isä käski valita videon lastenhyllystä, ehkä Beethovenin toisen, sitä Mikki ei ole vielä nähnyt. Itse se on mennyt katsomaan toimintaelokuvia, niitä, joissa ammutaan ja lopuksi pussaillaan ällösti vähän aikaa. Lastenosaston hyllyt ovat kirkkaanpunaiset eikä siellä elokuvissa koskaan ole zombikäsiä, ei pelottavia hirviöitä jokaisen kulman takana. Silti Mikki on tullut tänne, mustien hyllyjen maahan, jossa kuolleet kurkottelevat elokuvista takaisin elämään ja haluavat vetää hänetkin mukaansa.

Elokuvien loputtomat rivit ulottuvat korkealle pään yläpuolelle ja Mikki uskaltaa vilkaista, antaa katseensa nopeasti kiepahtaa tilassa. Katosta roikkuu verinen käsi, mutta se on tekokäsi, pelkkää aikuisten leikkiä. Niin isä sanoi viimeksi ja Mikki uskoi, muttei silti katso kättä suoraan. Varmuuden vuoksi.

Hyllyiltä hirveydet tuijottavat häntä. Mikki puristaa kätensä nyrkkiin katsoessaan kirkuvia kasvoja ja pelkää samalla jäävänsä kiinni – hän ei saa tulla tänne, on liian pieni tällaiseen. Myyjäkin voisi suuttua. Mikki astuu varmuuden vuoksi hieman syvemmälle kauhuosaston helmoihin ja silloin hirviö näkee hänet.

Metallisessa Henkilökunta suosittelee -hyllyssä vaanii karmea otus. Pörrötukkainen ja kiiluvasilmäinen olento hymyilee videokasetin kannesta suu täynnä neulahampaita. Mikki henkäisee nopeasti sisään ja kädet hikistyvät saman tien, muuttuvat nopeasti kuumiksi ja nahkeiksi. Ei, hän ajattelee, ei ei, mutta tavaa silti tahtomattaan punaisin kirjaimin kirjoitetun nimen: Critters – keskiyön nakertajat.

Keskiyön. Keskiyöllä ne tulee mun perään, Mikki ajattelee. Niskakarvat kihertyvät itsestään ja kasetin kannessa hirviö hymyilee kestohymyään suu täynnä satoja hampaita, satoja ja satoja ja satoja– –

”Mikki? Missä olet?”

Isän ääni kuuluu jostakin kauhuhyllyjen takaa ja nopeasti Mikki kiepahtaa kannoillaan, juoksee ohi ihmissyöjien, ohi susien ja verilihaisten olentojen suoraan lastenosaston punaisten hyllyjen turvaan. Hän melkein törmää suureen pahvikuvaan, jossa vauhdikas perhe koirineen ajaa hymyillen kultaisella autolla.

Riku Rikas, Mikki tavaa pahvikuvasta ja syke alkaa jo hidastua, hirveä nakertaja on jo melkein unohtunut, melkein muisto vain. Ainakaan se ei tule mun kimppuuni tänään, Mikki sanoo itselleen. Eihän hän edes koskenut videokasettiin.

”Täällähän sä olet.” Isä astuu hyllyn takaa kädessään taas yksi elokuva, jonka kannessa mies seisoo haulikko ja salkku käsissään. ”Joko päätit?”

Mikki katsoo hyllyä, josta ei löydy yhtäkään kummitusta tai ihmissutta, ja osoittaa hätäisesti Beethovenin toista.

”Selvä. Mennään sitten.”

Vanha, harmaahapsinen myyjä ottaa ensin isän videon, vilkaisee numeroa ja menee etsimään kasettia valtavasta hyllystä takanaan. Mikki katsoo, miten toimintaräiskintä napsahtaa koteloonsa; sitten on Beethovenin vuoro.

”No”, myyjä kysyy ja piipauttaa kassakonetta, ”löytyikö kaikki mieleinen?”

Sanat ovat oikeastaan isälle, mutta myyjä katsoo suoraan Mikkiin ja tämä on näkevinään hänen silmissään jotakin, kuin hymyä sekoittuneena tietämykseen. Mikki kohauttaa olkiaan.

”Joo, kai.”

Myyjä nyökkää, mutta tietävä katse ei jätä Mikkiä. Tutkivat silmät nauravat hänelle ja hänen kanssaan ja Mikki tietää, että myyjä tietää, tietää kaiken Lötköjen yöstä ja Keskiyön nakertajista, mutta täällä salaisuus on turvassa.