Bändipaitasalaisuus, 1998

”Tules tänne näyttämään, hei!”

Vastentahtoisesti Niko raahautuu keittiöön. Isä laskee Seura-lehden pöydälle ja työntää silmälaseja ylemmäs nenällä.

”Jaha”, isä murahtaa, ”ihan siistihän se on.”

Niko kohauttaa olkapäitään liioitellun rennosti. Beige paita kiristää kaulaa ja farkut tekevät uraa alaselkään, ne ovat isän ja äidin valitsemat ja aivan liian kireät. Nikon olalla musta JanSport painaa tuhansien salaisuuksien voimalla ja hän kohentaa kantohihnaa, pyyhkäisee hiuksia sivuun silmiltä.

”Vois nuokin leikata”, isä murahtaa ja ojentaa sitten kättään, ”mikä tämä on?”

Niko kiroilee mielessään. Hän muisti vaatteet, koska ei koskaan saa unohtaa, ellei halua taas viikon arestia. Ranteen kanssa hän kuitenkin oli liian huolimaton. Olis pitäny laittaa nekin vasta koululla.

Isä tarttuu pehmeään ihoon vanhan rehtorin elkein ja vetää Nikoa lähemmäs. Salaisuus selässä heilahtaa ja kairaa uraa olkapäähän. Ranteeseen on kieputettu kolme puuhelminauhaa, musta hikinauha sekä pitkä nahkanauha, jonka päässä on muovinen skeittilauta.

”Jaa”, isä tuhahtaa ja päästää ranteesta, ”onko tuo nyt hieno sitten?”

”Musta on”, Niko uskaltaa, vaikka parempi olisi vain kohautella. Hänhän on melkein selvinnyt. Sitä paitsi helmet ovat lahja Tekeltä eikä Niko halua menettää niitä.

”Jaa jaa”, isä toteaa ja nostaa lehden pöydältä. Niko tuntee varovaista onnistumisen iloa. ”Kyllä minun aikana koruksi riitti vihkisormus ja se siitä.”

Niko seisoo hiljaa lähtölupaa odottaen. Hän kiertää vasemman käden oikean ranteen ympärille, kuin voisi siten häivyttää loukkaavat korut isän silmistä. Helmet painuvat kämmenpohjaan ja mielessään Niko kuulee Teken sanat: sanoisit sille kerranki, vanha ukko, antasit turpaan sille. Pöydän ääressä isä niiskaisee ja Niko puristaa rannetta, kunnes helminauhat satuttavat.

”Menehän nyt, ettet myöhästy”, isä sanoo lehti silmiensä edessä.

Paino vierähtää Nikosta. Hän kääntyy sanaakaan sanomatta ja puolijuoksee ulos ovesta.

Keltainen Jopo on lukittu terassin tolppaan. Niko vetää avainketjun taskustaan; sitä ei voi klipsata vyöhön, muuten se katoaa samaan syöveriin kuin Mansonin ja Metallican paidat. Vaan Kornia isä ei vielä ole saanut.

Niko hymyilee, naksauttaa lukon auki ja lähtee polkemaan. Hän laskee olevansa koululla kymmentä vaille. Se on juuri tarpeeksi aikaa livahtaa vessakoppiin, kadottaa isän muovaama Niko ja ilmaantua historiantunnille omana itsenään.