Pyyhekumikerhon kokous, 1994

Laura puristaa vihkoa nyrkissään ja muistelee koputusta. Oli se varmasti kolme, kaksi, kolme. Vai sittenkin kolme, kolme, kaksi?

Oven läpi hän voi kuulla hihitystä ja satunnaisia korkeampia ääniä, jotka kertovat hyvistä juoruista. Laura polkee jalkaa kellarin lattiaan ja tuijottaa messinkikylttiä. HÄKKIVARASTOT. Hänen on päästävä sisään.

Joku sisällä hihkaisee. Sormien väliin puristunut kissavihko on jo ryppyinen ja sen väliin tungetut lyijykynät ja pikkukumit rypistävät paperia entisestään. On pakko rohkaistua.

Laura nostaa kätensä, koputtaa kolme kertaa, kaksi ja taas kolme.

Varasto hiljenee. Laura on kuulevinaan piinaavan odotuksen seassa sipinää ja supinaa. Hän vaihtaa painoa jalalta toiselle. Kissavihko käsissä avautuu hieman ja kultakalan mallinen pikkupyyhekumi karkaa sen välistä lattialle.

Laura kumartuu poimimaan kumia ja juuri silloin ovi aukeaa, töytäisee häntä kipeästi olkapäähän. Sannan kasvot ilmestyvät ovenraosta.

”Ai, sori”, hän sanoo välinpitämättömällä äänellä, ”sattuko?”

”Ei, ei kai”, Laura sanoo, nappaa kuminsa ja suoristautuu. Hän tuntee tarvetta oikoa anorakkinsa helmaa ja silottaa lettiään. ”Mä tulin nyt sinne…”

”Mä en tiiä, otetaanko me uusia jäseniä”, Sanna huokaa dramaattisesti ja läväyttää vihreän oven selälleen.

Häkkiovirivistön vieressä kolme tyttöä kykkii vihkojen, magneettipenaalien ja pienten pyyhekumien ympäröimänä. Laura tunnistaa Riikan, joka oli hänen kaverinsa vielä vitosella, mutta nyt ei enää niin paljon. Tytöt nostavat ilmeettömät silmänsä Lauraan eikä hän tiedä, lähteäkö vai jäädä.

”Oikeesti? Mä luulin, että… Mä voin tulla joskus toiste…”

”Älä hupsi!” Sannan kasvot sulavat liioiteltuun hymyyn ja hän kiskaisee Lauran peremmälle, ”älä ota kaikkee tosissas.”

”Ai.” Laura yrittää hymyillä, mutta poskilla on oma tahto.

Muut tytöt Riikka muassaan painavat katseensa, sormet nypeltävät pyyhekumeja. Sanna istuu heidän seuraansa ja Laura jää odottamaan jotakin, ehkä merkkiä tai lupaa. Sanna vilkaisee häntä, katse hakeutuu kohti Lauran vihkoa, sen välistä löytyviä aarteita.

”Onks noi eläinkumeja?”

Lauran kasvot sulavat hymyyn.

”Joo, mulla on ne kalat ja sit- -”

”Pääsymaksu on kaks kumia.”

Laura yrittää estää ilmettään muuttumasta, vaikka ilo valahtaa hänestä. Sanna aistii sen ja kohauttaa olkapäitään kärkevästi.

”Tai jos et haluu…”

Laura puree huultaan. Riikan edessä lattialla on erilaisia pikkukumeja, kissoja, koiria ja kukkia suloisena sekamelskana. Laura ajattelee oranssia kultakalaansa, jolla ei ole vielä kumitettu yhtään.

”Eiku, kyl mä haluun”, hän päättää ja kyykistyy reippaasti tyttöjen viereen, ”mitkä te haluutte?”

Hän avaa kissavihkonsa. Kynät ja pikkuiset pyyhekumit vierivät kovalle kivilattialle ja sekunnissa muiden tyttöjen ahnaat sormet ovat siinä, puristelemassa ja valikoimassa. Laura tuijottaa Riikan lakattuja kynsiä, tuijottaa sumein katsein ja hiki ylähuulella helmeillen, tuijottaa ja puristaa kultakalakumia tiukasti nyrkissään.