Aamurauha

Klassinen musiikki soljui kaiuttimesta marmoritasoille. Aikaisen aamun haituinen aurinko kutitteli pellavapyyhkeitä pesualtaan alla. Lampun kupu oli pölytön, ja keittiötasolla orvokki kukki kohti syyskuun päivää.

Tove hymyili. Hän avasi jääkaapin.

Tahrattomat hyllyt tarjoilivat keskivaiheiltaan voita, luomutomaattia ja juustoa. Moniviljaleipä oli leipälaatikossa täydellisen rapeana, ensin paperiin, sitten pyyhkeeseen kiedottuna.

Tove poimi käteensä veitsen, ihaili vastateroitettua terää. Se uppoaisi tomaattiin kuin voihin, ei yhtään ikävää palkeenkieltä, ei tylsyyden alla russaantunutta vihannesta. Vain leikkuulauta, täydellinen viilto, Bach.

Leipää viipaloidessaan Tove tuijotti pihakuusta. Neulasilla heijasteleva aamun kaste oli kuva kuin elokuvasta, kauneimmasta animaatiosta. Rusinaisen myslileivän ja vastatippuvan tummapaahtoisen kahvin aromi häilyivät Tuovin nenään, ja hän nojautui taakse, koki häivähtävän hetken rinnassaan painetta, joka täytyi puuskauttaa ulos nautinnollisena äännähdyksenä: mmmmm….

”Mitäs sä täällä myhistelet?”

Ääni kuin sylkykuppi kauniissa asetelmassa. Iiris asteli keittiöön silkkiyöpaita reisiä lipottaen.

Onni särähti rikki Toven rinnassa. Hän tuijotti auki jäänyttä aamutakkia, jonka puuhkareunus oksensi höyheniä keittiön marmoritasolle. Iiris raapi päätään ja niiskaisi, kiskaisi auki jääkaapin oven. Laarissaan munat kolisivat vasten muovia ja ääni riisti Tovea, riipi hänen rinnastaan paksun viipaleen aamurauhaa.

”Onks kahvia”, Iiris kysyi. Tukka oli oikealta puolelta oudosti litassa ja vasemmalta sekaisin, pörröinen hirviö, takkuinen epäjumala.

Tove siristi silmiään.

”Haloo”, Iiris vaati. Naisen korvakorut olivat eripariset.

Tove tuijotti myslileipäänsä, jonka päälle voi oli muodostanut kauniinkultaisen kerroksen. Hän tunsi nielussaan pettymyksen karhean jälkimaun, josta oli vaivihkaa tullut sekä alkuruoka että jälkipala.

Iiris liehui pöytätason luo ja imeksi mehua suoraan pullosta.

”Meni vähän myöhään eilen”, hän sanoi, ”oisit säkin tullu kerrankin.”

Tove oli juuri aikeissa panna leipäpalansa lautaselle, kun Iris tarttui siihen.

”Hei, ooksä hakenu leipää! Ei vitsi miten ihanaa.”

Kuin hidastetussa filmissä discoleimojen peittämä käsi takertui siivuun. Toven suu aukeni, mutta kauhua ei tullut ulos: tuli vain hiljainen äimistys, kun voisula tursahti Iriksen sormien lomasta, ja hän ohjasi leivän suulleen.

”Mmm”, Iris voihkaisi. ”Ihanan rapeeta! Ihanaa!”

Toven mieli sumeni. Tomaatin täydellisenkokoiset siivut tuijottivat häntä leikkuulaudalta, ja Tove muisti veitsen. Eilen teroitetun terän, joka uppoaisi mihin tahansa kuin voihin.

Soittimessa kappale vaihtui Vivaldiin. Tove kääntyi kohti avovaimoaan, kohti melkeinvaimoaan, joka imeskeli kiiltävää rasvaa peukalostaan ja oli juuri aikeissa hymyillä, kenties kiittää leivästä.

Sitten ymmärrys laskeutui Iirikseen. Tove katsoi, miten naisesta valahti ulos jokin, kenties usko tai luottamus elämään. Ensin ilme ei tuntunut miltään, ja sitten joltakin. Kuplilta pallean alla.

Kun se oli tehty, Tove kaatoi itselleen kahvia luuposliinikuppiin. Keittiössä leijui taas rauha, leivän ihana aromi ja sen alla toinen, metallinen tuoksu.

Pihapuun kaste helmeili edelleen auringossa. Tove astui lattiaa vielä kipristävän käsivarren yli ikkunalle ja hörppäsi. Kahvi saavutti kielen ja saarsi sen, hieroi makuhermoja nautinnolla.

Lattialla Iriksen tuhnuinen tukka värähti, mutta Tove päätti olla katsomatta sitä. Hän hoitaisi kaiken huomenna. Arkena. Maanantaina hänellä olisi siivouspäivä.