Pomon suu jauhaa ylös-alas, mutta sanoja ei ole kuulunut enää aikoihin. Tuijotan kaavakuvaa valkotaulun projisiossa ja ajattelen, että jos vain olisin Miami Vicessa.
Jos olisin Miami Vicessa, minulla olisi siisti pellavapuku ja räikeästi kuvioitu paita, joka ei olisi nolo, vaan jotenkin siisti. Olisin siinä kähmyisessä, pastellivärein maalatussa poliisitoimistossa papereiden keskellä, ja ne paperit olisivat tärkeitä. Jännittäviä. Miami-papereita. Eivät kakkoskvartaalin myyntien kehitystä Oulussa ja sen yläpuolisilla alueilla.
”Seuraavaksi, jos katsotte sivua A5”, pomo sanoo äänellä, jossa ei ole ripaustakaan Miamia.
Jos tämä olisi Miami Vice, tuo ei edes olisi pomo. Ei olisi Jaria, 57, eläkeikä kaukana ja sydänkohtaus lähempänä. Olisi Vicen Martin Castillo, jolla on kalapuikkoviikset, musta puku ja kapea kravatti. Se ei seisoisi edessä jauhamassa suuntäydeltä kuivaa paskaa, ei; se katsoisi jäisillä, ruskeilla silmillään eikä sanoisi mitään, ja silti kaikki tietäisivät, miten toimia.
Se olisi Miamia.
Miamia olisi sekin, että lähdettäsiin tästä baariin. Johonkin, missä on neonvaloja, ja tiskin takana peilissä flamingo. Crockett ja Tubbs olisivat undercover ja minä olisin joku sivuhenkilö, Miamin jätkä, joka pitää selustaa. Ei tätä paskaa kuulakärkikynää, josta firman nimi jo hankautuu pois.
”Kysyttävää”, pomo edessä kysyy. Se ei vieläkään ole muuttunut Castilloksi.
”No itse asiassa, jos katot tota kaaviota B”, Mäkinen sanoo. Totta kai sanoo. Mäkisessä ei ole Miami-henkeä nimeksikään. Siinä on Kotikuntoon-henki, asunnossa näpertelyn ja vaimon olemuksesta vitsailun henki.
Jari näpsyttelee dioja takapakkia. Sitä katsellessa nahkatuoli tuntuu kasvavan kiinni kankkuihin. Jos olisin Miami Vicessä, en enää olisi täällä, homehtumassa sellaisten kvartaalilukujen alle, jotka kuitenkin ensi kuussa unohdetaan. Ei, ajaisin rantatietä kuten Crockett: Testarossassa, tukka lepattaen.
Tai ehkä Crockett ajaisi. Tubbs olisi etupenkillä, ja minä takana. Ja pomo, Castillo eikä paska-Jari, tulisi omalla autollaan perässä ja antaisi ohjeita radiopuhelimella. Ja minulla olisi ase puvuntaskussa, ei tämän arjenharmaan Sokos-bleiserin, vaan pellavaisen Miami-puvun.
”Nyt käännämme katseemme tulevaan”, Jarin suu sanoo pöydän päässä.
Voisin nukahtaa. Voisin alkaa huutaa. Voisin alkaa räiskiä aseella, kuten pahikset Miami Vicessä. Paitsi minä olisin se, joka juoksee ne kiinni. Joka sukeltaa miamilaisen baaritiskin taakse luotisateessa, eikä edes takatukka mene sekaisin. Sitten kurkistaisin läpiammutun pystybaarin sivusta varoen, että lähtikö ne jo, enkä todellakaan ajattelisi mitään kvartaaleja. Eikä Castillo kysyisi niistä. Se olisi kunnon pomo, joka ymmärtää hyvän päälle.
”Tässä vielä HR:n terveiset pikkujoulujuhlista”, Jari sanoo. Minä kliksuttelen firman kynää, se on kuin ase, voisi olla ase, jos tämä vaan olisi Miami Vice eikä The Office, tai joku paska realitysarja, joka perutaan ensimmäisen kauden jälkeen.
Toivon, että minulla olisi purkkarit jalassa ja lakkaa tukassa ja vähän kajalia alaluomella, kuten Crockettilla ykkös- ja kakkoskaudella. Työpäivän jälkeen ottaisimme hissin parkkihalliin. Kukaan ei olisi kuolemanväsynyt ja tyhjiin imetty, vaan täynnä, ihan piripinnassa vaarallisen ratsiaillan energiaa.
”Virtanen, onko jotain?”
Nimeni kuuleminen hätkäyttää. Jos tämä olisi Vice, minut olisi kutsuttu toimintaan. Todellisuudessa kukaan ei edes katso kohti, ei kukaan, paitsi pöydän päässä papereitaan pläräävä Jari. Sen leukaparta väpäjää jo kohti lounasta ja linjaston kalapihvejä.
”Ei erikoista it:stä”, sanon ja nojaudun taakse. Tekisi mieli heittää jalat pöydälle kuin Crockett, mutta siitä varmaan tulisi sanktioita. Miami Vicessa ei tule sanktioita, ei edes silloin, kun Crockett menetti muistinsa ja ampui Tubbsia sekoilupäissään.
Vicessa asenteesta saa pienen läpsyn kädelle. Täällä Jari varmaan huokaisisi ja sanoisi narisevalla äänellä ei jalkoja pöydille kuten jonkun äiti.
”Jos ei ole muuta, niin edetkäämme ruokalan iloihin”, pomo heittää. Se on mukahauska, ei yhtään kuten Switek, joka Vicessa sanoi James Brownin roolihahmoa sohvan näköiseksi.
”Tuuksä”, Mäkinen kysyy, se pakkaa jo pientä reppuaan.
”Joo”, sanon ja nousen. Jos tämä olisi Miami Vice, nyt lähdettäisiin keikalle, sellaiselle kuolemaa uhmaavalle. Kaaduttaisiin kutien viuhuessa pöydän taakse ja vedettäisiin suojeltava todistaja mukaan.
Vielä hissiä painaessa mietin Castilloa. Miten se tässä tilanteessa antaisi jonkun isällisen neuvon. Taputtaisi olalle ja sanoisi, että hyvin vedetty. Sitten hissi tulisi, ja sinne astuttaisiin miehinä, rinnakkain. Hiljaa. Ja se siitä.
Hissi pingaa kerrokseen. Koska emme ole Vicessa, oven takaa paljastuu siivoojakärry ja SOLin kundi, joka tervehtii käytävässä aina heiluttamalla ja huutamalla suureen ääneen mitä mies!
Niin se tekee nytkin, ja minä tervehdin, vaikka niskassa pistelee myötähäpeä.
Tuollaista hahmoa ei olisi edes Miami Vicessä, ei, paitsi, jos sitä esittäisi Izzy. Ja silloinkin se olisi paljon hauskempi, kuvitelmassakin todempi. Vaatteet olisivat siistimmät, kirkkaasti kuvioitu kasarikravatti löysän puvunpaidan päällä. Sellaisen, joka nyt on nolo, mutta joka Miamissa olisi käsittämättömällä tavalla cool.
Ruokalassa kala ei maistu miltään. Pyörittelen muusia lautasella ja tiedän, miksi ne eivät Miami Vicessa koskaan syö linjastolla: kuluneiden kromipintojen kansoittamia työpaikkaruokaloita ei ole alati hikisessä Miamissa olemassakaan. Siellä on vain palmujen katve, kuuma tuuli, mimmit ja Ferrari, jolla voi ajaa auringonlaskuun, kun tilanne vaatii ajatustaukoa. Ja jos autopuhelin soi, kannattaa vastata. Siellä odottaa aina uusi läheltäpiti-tilanne. Sankaritilanne.
Ei koskaan Jari, joka kysyy, tuletko viikkoläpikäyntiin vai et.
Maailmojen luoja ja ysäritavaroiden keräilijä ✨
SUODATA
