o.b., 1997

Ruosteenpunainen tahraa valkean kankaan, jonka pinnassa risteilee erilaisia kukkakuvioita. Heidi tuijottaa alushousujaan – hitto että ne onkin rumat – ja yrittää keksiä, mitä tehdä. Välitunti on melkein lopussa ja he ovat ahtautuneet alakerran vessaan, se on ehdottoman kiellettyä, vaikka ulkona olisi miten kylmä. Minttu odottaa jo, luultavasti se sivelee tahmeaa huulikiiltoa koruttoman peilin edessä ja Heidi on nalkissa, istuu pöntöllä hämmentyneenä alushousujensa haaroja tuijottaen eikä mitään tietä ulos ole.

”Kestääks kauan vielä?”

Heidi voi melkein nähdä, miten Minttu maiskuttelee huuliaan, keimailee vessan ankeassa hehkulamppuvalossa ja pöyhii krepattuja hiuksiaan.

”Välkkä loppuu just.”

”Mä tiedän”, Heidi tiuskaisee kiukkuisemmin kuin oli aikonut. Sydän hakkaa ja hänen on kylmä, hätäkylmä, paniikkikylmä.

Onhan hän menkoista kuullut, äidiltä. Kerran. ”Ne on sellainen kuukausivitsaus”, äiti oli sanonut nauraen ja nyt Heidi kiroilee mielessään, koska ei kysynyt mitään lisää, ei halunnut tietää, paljonko verta tulee ja milloin. Alanko mä vuotaa mantsassa kuin joku vesiputous? Tuleeko musta joku… kauhea verisuihku…

”Tuu jo”, Minttu mankuu oven takana ja venyttää jokaista äännettä merkitsevästi, ”me myöhästytään mantsasta.”

”Joo”, Heidi sanoo ja alkaa vetää vessapaperia rullasta, ”ihan just.” Paljonko? Miten iso tukko? Jos vain työntää koko rullan housuihin- –

”Mikä sulla on”, Minttu huokaa ja sitten Heidi kuulee pahimman äänen, kamalimman äänen, kutosluokan-kiusaajat-äänen: Minttu avaa viereisen WC-kopin oven ja astuu painavalla maiharillaan pöntön päälle.

Heidi nipistää silmänsä kiinni, ei halua nähdä, miten Mintun kreppipöyhön reunustama pää työntyy kopin yläreunan yli todistamaan hänen noloa salaisuuttaan. Miksei nää seinät voi ylettää kattoon asti voi miksei miksei

”Alkoko sulla menkat!” Minttu hihkaisee katonrajasta ja Heidi avaa silmänsä, avaa suunsa, yrittää sanoa jotakin nasevannokkelaa eikä keksi mitään.

”Oisit heti sanonu!”

Jokin Heidin yläpuolella rapisee ja sitten tamponi töpsähtää lattialle hänen jalkojensa juureen. Heidi ehtii juuri kumartua nappaamaan sen ennen kuin vaalea pötkö luistelee oven ali pakoon.

”Onks nää ekat? Osaaksä laittaa sen?” Seinän takaa Heidi kuulee, miten Minttu laskeutuu pöntöltä. ”Laitat toisen jalan pöntölle sillee, oota, mulla on…”

Taiteltu, virallisen oloinen paperinivaska liukuu vessan oven ali. Heidi poimii sen käteensä edelleen liian häkeltyneenä puhumaan. Mintullakin on menkat, koska ne alko, miksei se oo sanonut mitään?

”Kato siitä ohjeesta”, Minttu kihisee oven takana, ”mut äkkii, kello soi just.”

”Kiitti”, Heidi saa henkäistyä, vaikka puna nousee poskille ja kurkkua kuivaa. Miksei Minttu oo sanonu että sillä on jo ne

”Jos se tuntuu oudolta, nii se on väärin”, Minttu vielä huikkaa oven läpi ja sitten kuuluu tuttu laukun penkomisen ääni, puuterinkannen napsahtamisen ääni.

Heidi nousee ja kukalliset alushousut putoavat nilkkoihin. Hän nostaa vasemman jalan pöntölle, avaa ohjevihkosen ja alkaa opiskella tamponin asettamista. Sen muovikuori tuntuu sileänä sormien alla ja mielessään Heidi näkee Mintun, jolla on jo menkat, joka on laittanut tällaisen varmaan jo sata kertaa.

”Työnnä vinosti ylös- ja taaksepäin”, Heidi lukee, mutta näkee mielessään vain Mintun keimailemassa peilin edessä. Mintun levittämässä lisää puuteria, vetämässä kiillettä huuliinsa, äänettä ja aikuismaisesti. Mintun, jonka olisi pitänyt sanoa, koska ystävät kertovat kaiken.