(917) 68 23023, 1993

Tällä kertaa äiti ei peitä närkästystään.

”No? Mulla on asiakas.”

Sike pyörittelee kierteistä johtoa sormensa ympärille, kunnes etusormen pää alkaa sinertää.

”Eiku, että… monelta tuutkaan?”

Puhelun taustalta kuuluu kauppakeskuksen hälinää ja hetken Sike on siellä, Sokoksen tiskillä tai kemikalion parfyymipullojen alla. Jossakin muiden ihmisten kanssa, valoissa ja elämässä.

”Kahdeksalta pääsen.” Vastaus on lyhyt ja jyrkkä, kuten aina, kun äidillä ei ole aikaa jutustella.

Sike nielaisee. Hän vapauttaa johdon ja aloittaa heti uudestaan, pyörittää kierteet keskisormeen.

”Saanko ottaa yhen Nami Namin?”

”Totta kai saat. Ja alahyllyllä on makaronilaatikkoa. Laita se mikroon. Ei isoilla lautasilla, missä on se kultaus.”

Sike näkee mielessään asiakkaan, joka haluaa ostaa kalliin tuulipuvun ja odottaa närkästyneenä äitiä palvelemaan. Hän vilkaisee televisiota, jossa Ridge ja Caroline juuri puhuvat vakava ilme kasvoillaan.

Hetken Sike toivoo, että pappa olisi täällä – pappa rakastaa Kaunareita ja katsoo sen aina – mutta asunto on tyhjä eikä kaikkien valojen sytyttäminen auta paljoa.

Vatsassa muljahtaa kauhea tunne, kuin Sike olisi juuri kaikella voimallaan pyöräyttänyt Onnenpyörän suoraan rosvosektoriin.

”Siiri?” Äidin ääni on nyt pehmeä, kuin se yhtäkkiä voisi tuntea samanlaisen tuskan.

”No?”

”Pakkasessa on kanssa vaniljajäätelöä ja kaapissa Oboyta. Voit tehdä sitä sörsseliä, mistä tykkäät.” Tarjous on outo – äiti vihaa sitä, kun Sike sörssää ruokia – eikä Sike hetkeen tiedä, mitä vastata. ”Ja eikö sieltä tuu Megavisa kohta? Kyllä sä pärjäät. Mä tuun sit ihan pian jo.”

Sike nyökyttelee, vaikkei äiti voi nähdä sitä.

”Siiri? Mun on pakko mennä nyt.”

”Joo”, Sike sanoo kyynelten vaimentamalla äänellä. ”Moikka.”

Äiti sulkee ja hetken Sike kuuntelee hälytysäänen huutoa, kuin se jotenkin voisi lievittää rintaa jäytävää kipua. Sitten hän laskee luurin paikalleen ja kävelee jäykin askelin keittiöön.