38

Vessan lattiakaakeli tuntuu kylmänä jalkapohjia vasten. Pinnistelen liian suuren villapaidan sisällä kuin syöty ötökkä, joka kohta liukenee olemattomiin.

Vielä minuutti ja neljäkymmentä.

Nimeän sen uudelleen kidutusminuutiksi. Kidutusminuutti neljäkymmentä sekuntia kituvaa kidutusaikaa. Katossa valo räpsii, kun kärpäset törmäilevät sitä vasten. Niitä kiduttaa tekokuu ja minua kello.

Minuutti kolmeseiska.

Sekunnit laahaavat laattalattiaa kuin humalaiset viikon bileiden jälkeen. Voin nähdä niiden jättämän limavanan, kuulla naureskelun: kato nyt, tossa se oottaa. Ja vielä on minuutti kaksikymmentä.

Minuutti kahdeksantoista.

Piperrän jalat rintakehää vasten ja sykötän pöntöllä pallona. Jos ei katsoisi kelloa, se menisi tietysti nopeammin, mutta äiti lupasi soittaa tauollaan vartin päästä ja sekin on jo venynyt ja vanunut liiaksi. Onko vartti vartti, vai sittenkin kassinkaivamisaika, puhelimenetsimistovi, ajastimenkäynnistyshetkonen ja istumispuutumisminuutti?

Minuutti. Viiskytkahdeksan. Viiskytseitsemän.

Sekunnit liruvat vesitahraisessa ammeessa, matelevat saippuatelineen niljajämissä ja kuiskuttelevat mennessään. Katso, kun tuo haluaisi tietää. Katso, miten se odottaa. Eiköhän venytä oikein pitkiksi kuin lakritsinauhat, ne sellaiset, joita lapsena ostettiin markkinoilta, kun tällaisia ongelmia ei ollut.

Neljäkymmentä.

Yhtäkkiä jokin palleassa kurnahtaa. Toivon, että aika pysähtyisi. Jos kello ei käy, en saa koskaan tietää. Jos en saa tietää, kaikki voi jatkua kuten ennen.

Mikään ei ole kuten ennen.

Vilkaisen tahraista peiliä, johon Jonas kirjoitti lähtiessään soitellaan!! kahden huutomerkin kera. Eikä mitään muuta. Soitellaan soitellaan, kulutetaan minuutit ja tunnit, jotka taatusti tuntuvat lyhemmiltä kuin tämä. Hölistään turhista asianvieristä, kunnes ei ole muuta kuin kaikuva tyhjä.

Puoli minuuttia.

Naputan puhelimen näyttöä, vilkaisen kelloa. Jos äiti ei soitakaan? Jos viime hetkellä tulee peruutus, tai uusi asiakas, sisäänkävelijä. Kenelle sitten kerron?

Entä, jos ei ole mitään kerrottavaa?

Kaksikymmentä sekuntia.

Aika niheltää niskassa ja vainoaa katonrajassa. Kaikki hidastuu ja nopeutuu, ensin kidutuksen minuutti, sitten kammon kolmekymmentä sekkaa ja lopuksi vapautuksen nolla. Vai sittenkin vankilan?

15.

Jalat nuljaavat paitavankilassaan ja käsi sytkii menemään kuin sillä olisi oma tahto. Oven ulkopuolella posti kolahtaa matolle. Jo oli aikakin, ajattelen, aika postikustin tulla, ja mennä, ja olla, ja kiirehtiä, paitsi, jos on etuajassa. Minä olen vain myöhässä.

Kymmenen.

Nipistän silmät kiinni viimeisiltä kauhusekunneilta. Mietin, miten vastaan, kun äiti soittaa; kerronko ensin, että no pitäisi vessa pestä, ja oikeastaan tämä on ihan hölmö juttu, se on varmaan menopaussia ja minä olen 38?

Viisi.

Viimeiset lipevät sekunnit vilahtavat läpi sormien. Puhelin piippaa lopun merkiksi, tai virheen, tai uuden alun. Sormet rikistyvät toistensa lomaan ja rukoilen hetken, pienen hetken. Viimeinen sekunti on rukoussekunti. Sen jälkeen alkaa uusi elämä.

Katsomatta kopeloin allaskaapin päällystä. Kädet tapaavat menneitä minuutteja ja sadasosia, hippuja, joiden kulumista ei edes huomaa ja sitten ne on jo menettänyt. Kopeloin vilkaisematta nyt, kun aika seisoo, kun se on pysähtynyt, kunnes viimein löydän.