Yksinäisten krouvi

Tammikuisen pakkasaamun hämärä vaihtuu hiljalleen valoon, kun kaupunki herää uuteen päivään. Ihmiset kiirehtivät määrätietoisesti eteenpäin. Työt odottavat tekijäänsä, velvollisuudet kutsuvat vaativasti luokseen. Yksinäinen vanhus tuntee kulkevansa vastavirtaan. Hän välttää kadulla muiden katseita, kääntäen kasvonsa maahan. Hän kiirehtii viimeiset metrit ennen määränpäätä. Vanhus vilkaisee huomaamatta ympärilleen, tarttuu ovenkahvaan ja astuu sisään. Hän tuntee selässään näkymättömät katseet, jotka tuomitsevat. Ovi sulkeutuu kilahtaen hänen takanaan, vaimentaen rauhoittavasti kadun hermostuneen äänimaailman ja paheksunnan.

Sisällä on hämärää ja hiljaista. Tunkkainen tuoksu muistuttaa menneistä ajoista ennen kahlitsevia rajoituksia. Vanhus kävelee tiskille. Sanoja ei tarvita. Ne sanat on sanottu täällä jo riittävän monta kertaa. Kasvot tiskin takana hymyilevät surumielisesti, kuin äänettömästi osaa ottaen, samalla kun harmaa juoma valuu kallistettuun lasiin. Vanhus nyökkää varovasti kiitokseksi juoman saatuaan ja kävelee tutulle paikalleen.

Krouvi on menneisyyden yksinäinen saareke keskellä hektisen tulevaisuuden sykkivää ja pulppuavaa ydintä. Krouvi tarjoaa suojapaikan yksinäisille, jotka haluavat hetkeksi paeta yksinäisyyttään, ollakseen yhdessä yksin.

Illan hämärtyessä vanhus palauttaa päivän viimeisen lasin tyhjänä tiskille. Tiskin takana surumieliset kasvot nyökkäävät hyvästien merkiksi. Sanoja ei edelleenkään tarvita. Huomenna nähdään taas.