Mailamies

Mailamies

Tunsin kerran tytön nimeltä Sini. Hän puhui toisinaan Mailamiehestä.
“Se pelasti minut kannibaalipelleiltä”, Sini kertoi minulle.
Istuimme kukkulalla katselemassa ohi ajavia junia. En muista tarkemmin missä olimme. Silloin Sini kuitenkin kertoi minulle ensimmäistä kertaa Mailamiehestä.
“Mikä se oli?” minä kysyin.
“Se oli puoliksi ninja ja puoliksi skeittari”, tyttö vastasi. “Olin niiden pellejen piirittämä. Ne lähestyivät minua sakset säksättäen hansikkaissaan. Kai ne halusivat leikata hiukseni.”
Sini huiskaisi hiuksiaan. Ne olivat merensiniset. Hienoa että Mailamies pelasti ne.
“Niillä oli sellaiset punavalkoiset kasvonaamiot”, Sini jatkoi. “Ne näyttivät eloon heränneiltä pelikorteilta koska niillä oli myös leveät hartiat.”
“Huusitko apua?”
“En, ei siitä olisi ollut hyötyä. Olin keskellä metsää. Siellähän kukaan ei kuule huutoasi.”
Sini madalsi ääntään kuulostaakseen 1980-luvun leffatrailerin kertojalta. Minä nauroin. Mieleeni tuli heti Kahdeksas matkustaja. Rakastin sitä.
“Joka tapauksessa ne pellet tulivat lähemmäksi. Olin jo valmis menettämään parhaassa tapauksessa hiukseni ja pahimmassa tapauksessa henkeni. Pellethän syövät ihmisiä tiedäthän.”
Minä jos kuka tiesin sen. Pellet söivät äitini. Hän oli tulossa kaupasta kun ne piirittivät hänet parkkipaikalla. Minä istuin autossa ja näin koko tilanteen. Korvissani kaikuivat edelleen äitini avunhuudot. Näin yhä äitini autoa kohti ojennetun verisen käden. Miltein toivoin että ne olisivat käyneet mieluummin minun kimppuuni. Jostakin syystä ne valitsivat äitini. Ehkä siksi että auton ovet olivat lukossa. Tai sitten ne halusivat nähdä olisiko minusta tulevaisuudessa pelleksi…
“Sitten kuului humahdus. Ensin luulin että vain tuuli kävi pääni päällä. Huomasin kuitenkin että yksi pelleistä oli poissa. Kuului taas tuulen voimakas henkäys. Toinen pelle katosi. Ja kolmannen tuulen puuskan myötä viimeinen pelle hävisi lehdolta jolla ne olivat piirittäneet minut. Seisoin siellä kunnes yläpuoleltani laskeutui poika tummassa kokovartalopuvussa. Hänellä oli ninjanaamio kasvojensa suojana. Toisessa kädessään hän piti pesäpallomailaa ja toisessa rullalautaa.”
“Puhuiko hän?”
“Ei siinä tilanteessa tarvittu sanoja. Minä nyökkäsin ja hän nyökkäsi takaisin.”
“Entä ne pellet?”
“Niistäkään ei ole enää vaaraa kenellekään.”
“Toivotko tapaavasi Mailamiehen vielä jonakin päivänä?”
“Enemmän kuin mitään muuta”, Sini huokaisi ja halasi polviaan.
Istuimme siinä kunnes viimeinen juna ajoi ohitsemme. Palasimme koteihimme eri reittejä. Sini meni suoraan kotiin. Minä kävin kaupan kautta. Ostin sieltä pesäpallomailan. Minusta ei tulisi kannibaalipelleä. Minusta tulisi Mailamies!