Hupitalon herran iltarutiinit

Heikki oli maailman onnekkain mies. Hän asui hupitalossa. Se sijaitsi eräässä hylätyssä huvipuistossa. Laitteet olivat aikoja sitten sammuneet, siellä kuului enää vain aaveiden naurua ja paikat olivat tietenkin sotkuisia. Seiniin oli piirretty graffiteja, asvaltilla lojui roskia ja tavaroita oli rikottu. Silti Heikki viihtyi kodissaan. Jos häntä suretti, hän kuunteli kummitusten naurunpuuskia. Se piristi heti. Heikillä oli päällään resuisia ja likaisia vaatteita, joita oli löytänyt työntekijöiden pukuhuoneista. Haalarit saattoivat olla jonkun mielestä vastenmielisen hajuisia mutta hänestä ne olivat värikkäitä ja pirteitä. Ruuakseen hän kokkasi ravintoloista löytämiään tähteitä. Heikki tunsi itsensä, yksinäisyydestään huolimatta, kaikin puolin onnelliseksi. Oikeastaan hän tunsi astuneensa harmaasta ja surullisesta arkimaailmasta jonkinlaiseen onnelliseen ihmemaahan. Nyt oli kuitenkin aika käydä nukkumaan. Heikki tarkisti aina ennen sitä, ettei puistoon ollut tunkeutunut vandaaleja ja että kaikki oli muutenkin kohdallaan. Hän käveli kirjavissa haalareissa pitkin asvalttiteitä. Kädessään hänellä oli vääntynyt putkenpätkä, mitä hän käytti kävelykeppinä. Päässään miehellä oli roskiksesta kaivamansa pahvinen silinterihattu. Heikki oli kuin koditon Villi Vonkka. Maagisen maailman kuningas. Mutta jokaisessa taikamaailmassa on mätiä hedelmiä. Heikki näki karusellin luona joukon nuoria hakkaamassa laitteen viereen sammunutta juoppoa. Heikki heristi nuorille putkenpätkäänsä.
“Häipykää valtakunnastani, te rienaajat!”
Nuoret katsoivat miestä, nauroivat ja poistuivat esittäen että eivät muka jaksaneet hakata kahta pummia samana iltana. Heikki sylkäisi pentujen perään. Hän auttoi juopon pystyyn.
“Kukas sä olet?”
“Minä olen Kuningas!”
“Ai Elvis vai?”
“Ei kun Karkkimaan Kuningas!”
Heikki antoi juopolle vähäsen vanhaa mutta ihan makeaa hattaraa ja työnsi tämän taskuun nakkisämpylän, jonka oli lämmittänyt erään ravintolan mikrossa. Sitten hän saattoi juopon puiston portille.
“Kiitoksia kingi!”
“Ole hyvä, rakas alamaiseni.”
Heikki tanssahteli hämärtyvässä huvipuistossa kohti hupitaloa. Hän astui sisälle ja ihaili itseään vääristävistä peileistä. Välillä Heikki oli litteän leveä, välillä luonnottoman pitkä ja joskus pienikokoinen. Näistä valheista huolimatta hän tunsi olonsa täydelliseksi. Sitten Heikki kulki vaappuvan huoneen halki. Se toi hänen mieleensä ne ajat, jolloin hän oli humalassa kulkenut kotiin baarista silloin, kun eli onnetonta elämää. Heikki alkoi voida huonosti, joten hän kulki pikaisesti huoneen läpi. Seuraavaksi oli vuorossa pyörivä käytävä. Heikki muisti joskus nähneensä samanlaisen yhdessä elokuvassa, jonka oli katsonut jonkun lapsen kanssa. Mikähän sen lapsen nimi oli ollut? Heikki ei jaksanut muistaa. Sekin oli sitä aikaa, kun hän oli elänyt ilman onnea. Heikki ei muistanut ajasta paljon. Vain sen, että hän oli asunut naisen ja lapsen kanssa. Ja tietenkin sen, että hän oli ollut surullinen mutta ei näyttänyt sitä kenellekään. Viimein Heikki tuli huoneeseen jossa oli jättiläismäinen muovisänky. Hän nukkui siellä. Vihreän pressun ja pehmeiden patjojen kätköissä. Heikki riisui vaatteensa ja hyppäsi sänkyyn. Hän nukahti nopeasti mutta täysin pakottamatta. Toden totta, Heikki oli hupitalon herra ja kuningas.