Piirakkapoika

Esko sai piirakan naamaansa. Se ei ollut järin kivuliasta mutta silti perin epämukavaa. Kermavaahto valui pitkin hänen naamaansa ja tunkeutui kaikkiin mahdollisiin aukkoihin. Hetken aikaa seistyään siinä piirakkavati naamassaan Esko kuuli ympäriltään naurunremahduksen. Ilmeisesti piirakkaa ei siis ollut mennyt hänen korviinsa. Esko poistui paikalta mutta koska piirakkavati oli edelleen hänen naamassaan, hän ei nähnyt mitään ja kompastui kukkalaatikkoon. Siinä ruusujen keskellä maatessaan Esko kuuli naurun vain kovenevan. Esko tunsi kuolevansa häpeästä. Hänen teki mieli repiä silmät päästään, jotta hän ei enää koskaan voisi nähdä itseään peilistä. Hän päätti jättää sen väliin ja kiskoa sen sijaan korvat päästään, koska sitten hänen ei tarvitsisi kuulla Leipurinkadun asukkaiden naurua. Aikansa hekotettuaan ihmiset menivät kuka minnekin oli ollut menossa ennen kuin pelätty Piirakkapoika oli iskenyt piirakan Eskon naamatauluun. Eskokin nousi kukkalaatikosta, pyyhki piirakat naamastaan ja etsi katseellaan piirakkapoikaa. Hän oli livistänyt. Mitäpä hän toisaalta siihen enää olisi jäänyt. Piirakkapoika oli tehnyt tehtävänsä. Nyt hän oli mennyt iskemään piirakan jonkun toisen naamatauluun. Esko pyyhki loput piirakanjämät pois povitaskustaan poimimallaan nenäliinalla. Sitten hän jatkoi matkaansa kahvilaan. Eskon päivä ennen Piirakkapojan tapaamista oli sujunut varsin hyvin. Hän oli herännyt ajoissa aamulla, ehtinyt töihinsä maalikauppaan ja työpäivä itsessäänkin oli sujunut mukavasti. Niinkin mukavasti että Esko oli päättänyt käväistä kahvilla sen jälkeen. Hän oli juuri poistunut työpaikaltaan kun oli kuullut hätääntyneen naisäänen huutavan:“Varokaa! Piirakkapoika on irti!”
Esko oli kääntynyt ympäri ja ehtinyt nähdä pienen taikinasta tehdyn pojan kokin hattu päässä ja valkoiset laitosvaatteet yllään juoksemassa häntä kohti. Ennen kuin Esko oli ehtinyt
reagoida sen kummemmin, poika oli iskenyt kädessään pitelemänsä piirakan hänen naamaansa. Tapahtuma oli vastenmielinen mutta ainakin piirakka oli maistunut hyvältä. Esko yritti nähdä aina asioiden positiiviset puolet. Niin ja olisihan hänen pitänyt varautua tuohon piirakkabandiittiin. Leipurinkatu oli kuuluisa siellä kummittelevasta taruolennostaan. Taikinasta tehdystä pikku-ukosta joka löi piirakoita ihmisten naamoihin. Esko täytti loppupäivän ajan ristisanatehtäviä ja pelasi ristinollaa itseään vastaan. Hän ei syönyt mitään loppupäivänä. Varsinkaan piirakkaa.

Seuraavana päivänä mennessään töihin, Esko kuuli uudelleen kohtalokkaat sanat: “Piirakkapoika tulee taas!”
Esko oli jälleen Leipurinkadulla, joten hän oli osannut varautua tilanteeseen. Eskon kuullessa uhkaavat askeleet takanaan hän kääntyi ympäri, aukaisi mukaan ottamansa sateenvarjon ja levitti suojakseen. Piirakka kasteli pelkän sateenvarjon suojuksen. Varmistettuaan ettei piirakkapojalla ollut varapiirakkaa mukanaan Esko sulki märän sateenvarjon. Piirakkapoika seisoi sen takana hämmästyneen näköisenä.
“Mistä te tiesitte että ainut heikkouteni on sateenvarjo?” se ihmetteli. Sitten kuului poks ja Piirakkapoika katosi kirjaimellisesti savuna ilmaan. Esko pyöräytti sateenvarjon onnellisena olkapäätään vasten. Tällä kertaa kukaan ei nauranut. Kaikki alkoivat hetken hiljaisuuden jälkeen taputtamaan Eskolle joka kumarsi yleisölleen kohteliaasti. Sitten alkoi sataa. Esko laittoi sateenvarjon kiinni, tanssahteli töihin rankkasateessa ja lauloi:“I am singing in the rain!”