Rannalla

Kello on vasta 10.30 aamulla, mutta Rauhaniemen uimaranta on jo täynnä lapsiperheitä. He ovat asettuneet vaalealle hiekalle värikkäine viltteineen ja eväskoreineen parin metrin turvavälein, joilla Laura ei usko olevan mitään tekemistä menneiden koronavuosien kanssa. Suomalaiset nyt
vain ovat aina olleet sellaisia.

Hikipisarat valuvat pitkin Lauran selkää ja rintavakoa, vaikka hän on maannut auringossa vasta pienen hetken. Hän katselee kaihoisasti kohti auringossa kimmeltävää Näsijärveä, jonka vesi kutsuu hikoilevia ihmisiä luokseen kuin Mekka muslimeita.

Laura ei ole vieläkään uskaltanut ottaa pois uimapuvun päälle heittämäänsä kesämekkoa, jonka suomaan turvaan hän on alkanut kasvaa kiinni viime kesinä. Kun Laura viimeksi vieraili Rauhaniemessä, hän oli noin kolme vaatekokoa pienempi, eikä hän oikeastaan silloinkaan pitänyt vartalostaan. Ei vaikka hän tiesikin olevansa vielä niin sanotusti normaalipainoinen.

Laura ei itse asiassa ollut ostanut vaatteita kivijalkakaupoista enää pitkään aikaan, sillä hän oli lopen kyllästynyt siihen, miten ikävä olo hänelle tuli sovituskopeissa, joiden valot näyttivät joka ikisen muhkuran ja selluliittimuodostuman hänen vartalossaan.

Varsinkin uikkareiden ostaminen sai Lauran ajattelemaan Aino-tätiä, joka oli aina hokenut hänelle miten bikinit oli tarkoitettu vain laihoille tytöille. Täti ei ikinä sanonut Lauralle suoraan, että olisi pitänyt häntä lihavana, mutta asiasta ei jäänyt minkäänlaista epäselvyyttä. Ei ainakaan Lauran mielestä.

Lauran äiti yritti kyllä välillä puuttua asiaan ja lohdutti tytärtään sanomalla että kaikki kehot ovat erilaisia, eikä siinä ole mitään hävettävää jos on muita isompi, mutta äidin puheet vain sinetöivät tädin lausumat ajatukset. Sillä ainoa asia, joka Lauralla soi mielessä vielä kaksikymmentä vuotta myöhemminkin, oli tuo yksi sana: erilainen.

Laura yrittää ottaa mukavamman asennon rantapyyhkeellään lasten kiljuessa hänen ympärillään. Hän on jo aikuinen. Ei hänen pitäisi välittää siitä mitä Aino-täti sanoi joskus kauan aikaa sitten. Eikä rannalla sitä paitsi ollut muita kuin lapsiperheitä, joilla kaikilla oli jo kädet täynnä hommaa hiekkalinnojen rakentamisessa sekä vaahtomuovista valmistettujen uimapötköjen veteen raahaamisessa. Kukaan tuskin kiinnittäisi Lauraan edes huomiota, vaikka hän riisuisikin turvamekkonsa.

”Äitiiiii, mäkin haluun jo uimaan”, noin 6-vuotias poika mankuu vain muutaman metrin päässä Laurasta.

”Odottaisit nyt vielä hetken, että aurinkorasva ehtii edes vähän imeytyä”, äiti vastaa.

Laura vilkaisee perhettä vaivihkaa lierihattunsa alta. Sekä äidin että pojan olkapäät ovat valkoiset rasvauksen jäljiltä, ja hiekanjyvät ovat takertuneet lapsen käsivarsiin kuin ne olisi liimattu kiinni.

Laura huomaa hymyilevänsä, kun poika irvistää hänelle ja ryntää sitten kohti vesirajaa äitinsä kielloista huolimatta.

”Hän on ihan mahdoton. Ei kuuntele ikinä mitä hänelle sanotaan”, äiti valittaa rasittuneella äänellä. Laura huomaa naisen kuitenkin hymyilevän, kun heidän katseensa kohtaavat.

”Voin muuten vahtia tavaroitasi, mikäli haluat käydä pulahtamassa”, nainen jatkaa ja nyökkää kohti Lauran jalkopäässä nököttävää kassia. ”Tiedän miten ärsyttävää on yrittää kytätä kamojaan vedestä käsin.”

Laura katselee naista häkeltyneenä. Ajatus houkuttaa häntä enemmän kuin hän haluaisi edes myöntää, mutta toisaalta hän ei ole edelleenkään varma, uskaltaako riisua kesämekkonsa julkisella paikalla. Sehän on kuitenkin vähän kuin hilluisi alusvaatteisillaan.

Kun Lauran katse osuu kohti kiiltävää vedenpintaa ja sen syleilyssä leikkiviä lapsikatraita, hän huomaa jonkin sisällään kuitenkin muuttuvan. Mikä häntä muka estää nauttimasta elämästään aivan samalla tavalla kuin nuo tenavatkin? Hän on sentään vielä nuori ja terve, eikä uimataidoissakaan ole valittamista. Hänenhän kuuluisi elää elämänsä parasta aikaa eikä istua tässä yksin ja pohtia mitä muut hänestä mahtavat ajatella.

”No hitto! Kai sitä sitten täytyy käydä pulahtamassa”, Laura toteaa yhtäkkiä itsevarmasti ja nousee seisomaan.

”Nimenomaan!” nainen vastaa hymyillen Lauralle kannustavasti.

Laura kiskaisee mekkonsa pään kautta pois, ja heittää sen sitten viereensä hiekalle taakseen katsomatta. ”Kerran me vain eletään”, hän mutisee itsekseen kun järven ensikosketus kastelee lopulta hänen varpaansa.