Nousukiito

Helsinki-Vantaa kuhisee ihmisiä, vaikka kello on vasta viisi aamulla. Juon kallista kahvia suuresta valkoisesta posliinikupista, jonka mukana annetaan settiin sopiva mukinalunen sekä pieni suklaakonvehti.

Vaikka oma mielialani on mitä on, aistin matkalle lähtevistä ihmisistä huokuvan odottavan tunnelman. Ilmassa on selvää jännitystä. Intoa uusista seikkailuista, jotka odottavat seuraavassa maassa tai kohteessa, mikä se sitten ikinä onkaan.

Hengitän syvään, kun katselen miten jälleen uusi matkustajakone nousee ilmaan suurten lasi-ikkunoiden takana. En ole koskenutkaan kymmenen euroa maksaneeseen täytettyyn patonkiini, vaikka viimeisestä ateriastani alkaa olla lähemmäs 12 tuntia. En pysty edes ajattelemaan ruokaa juuri nyt, syömisestä puhumattakaan.

Ystäväni Mari siemailee kahviaan minua vastapäätä. Hänen katseensa on ollut liimattuna iPhoneen jo viimeisen vartin ajan, ja peukalo naputtaa näyttöä jatkuvalla liikkeellä. Mietin laittaako hän juuri viestiä Jussille. Valittaa ehkä minusta, ja siitä miten typerä nössö olen.

Normaalisti Marin kännykkäriippuvuus ärsyttää minua, sillä inhoan ihmisiä jotka pakenevat sosiaalisia tilanteita puhelimeensa, mutta nyt olen liian hermostunut valittaakseni hänelle aiheesta.

”Otitko jo sen pillerin?” Mari kysyy hetken päästä juuri samaan aikaan, kun lentomme kuulutetaan myöhästyvän ainakin puoli tuntia. Kiroilen hiljaa itsekseni, sillä se tarkoittaa piinani pidentymistä entisestään.

”En”, vastaan hieman syyllisesti, ja juon kylmenneen kahvinlopun mukin pohjalta.

”Miksi et?” Mari kysyy syyttävään sävyyn, vaikka tietääkin varsin hyvin syyni. ”Se oikeasti auttaa ihan hitosti. Mieti nyt miten viime vuonnakin kävi.”

Huokaisen syvään, sillä Mari on ottanut vuosi sitten käymämme lentomatkan puheeksi tänään ainakin kolme kertaa. Ja kello on tosiaan vasta viisi aamulla. ”Minä tiedän kyllä! En vain haluaisi ottaa sitä ennen kuin…”

”Ennen kuin mitä?” Mari tivaa. ”Ennen kuin se sama tapahtuu uudestaan, ja saat kaikki muutkin paniikkiin kohtauksesi takia?”

Vilkaisen Maria ärtyneenä, ja hautaan sitten kasvoni suuren kahvikupin taakse esittäen edelleen juovani siitä.

”Minä näin jo että se oli tyhjä”, Mari vastaa katse jälleen kännykkään kiinnittyneenä.

Pyöräytän silmiäni ja lasken mukin takaisin pöydälle. ”Miksi sinä piinaat minua? Kai sinä ymmärrät, että tämä on jo valmiiksi ihan hiton vaikeaa. Olisi kiva jos et vittuilisi jatkuvasti.”

Mari tuijottaa minua kuin ärsyttäisin häntä tahallaan. ”Kai sinä myös ymmärrät, että teen tämän vain sinun omaksi parhaaksesi? Usko pois, että en minäkään ihan huvikseni juokse ympäri lentokenttää jakelemassa ihmisille pillereitä, jotka saavat heidät unisiksi ja poissaoleviksi.”

Huomaan suuni kaartuvan hymyyn, joka tarttuu oitis myös Mariin. ”Sinun kannattaisi huutaa tuo vielä vähän lujempaa. En usko että tuo kahdenkymmenen metrin päässä oleva vartija kuuli vielä bisneksistäsi.”

”Niele nyt vaan se saakelin myrkky”, Mari toteaa nauraen. ”En liiku tästä senttiäkään ennen kuin näen miten se katoaa kurkkuusi.”

Tuijotan lautaseni reunalle laitettua pientä, valkoista tablettia, jonka vaikutuksesta minulla ei ole mitään varmuutta. Ja vaikka se pelottaa minua lähes yhtä paljon kuin itse lentäminen, sinkoan pillerin nopealla liikkeellä kohti suutani ja tartun vesilasiin. ”Jos minä alan sekoilla koneessa ja joudun huumetestiin, niin muistakin sitten että aion ehdottomasti hoitaa sinut samaan selliin kanssani”, mutisen puristaessani silmät kiinni samalla kun juon vesilasini tyhjäksi.

Kun olen vihdoin saanut nielaistua lääkkeen, huomaan Marin katselevan minua huvittunut ilme kasvoillaan.

”No mitä nyt?” kysyn hieman ärtyneenä.

Mari ei sano mitään. Nyökkää vain kohti aiemmin mainitsemaani vartijaa, joka tuijottaa meitä kauempaa selvästi epäilevänä. Hänen kaulansa näyttää venyneen kuin kirahvilla, kun hän katselee suuntaamme ilme tarkkana.

Odotan jo tutun paniikin puristavan äkisti rintaani, mutta ennen kuin ehdin alkaa pelätä pahinta, huomaan naurunremahduksen purkautuvan ulos suustani. Se raikaa pitkin lentokentän käytäviä lujempana kuin koskaan, ja tunnen oloni rentoutuvan kuin taikaiskusta. Ja vaikka Mari hymyilee minulle salaperäisesti vielä pitkään, mieleeni ei juolahda kertaakaan että kyseessä saattaisi olla pelkkä lumelääke.