Metsäretki

Lumi narisee kengissämme, kun niiden pohjat painuvat vasten sen pehmeää, valkoista pintaa. Ilma tuntuu täällä mukavan leudolta, sillä ympärillä oleva tiheä metsä korkeine puineen jättää kauempana humisevan tuulen pelkäksi kevyeksi henkäykseksi kasvoillemme.

Oli Jerryn idea tulla tänne tänään. Hänen mielestään kävelyretki talvisessa metsässä oli rentouttava ja romanttinen idea. Hän oli asiasta itse asiassa niin innoissaan, etten edes hennonnut huomauttaa hänelle olevani enemmän kaupunki-tyyppiä. Ja nyt sitten tunnen oloni typeräksi tässä vaaleanpunaisessa lasketteluasussa, joka on nähnyt elämänsä aikana vain muutamia lumisia rinteitä.

Vaikka pituuseromme ei ole ikinä ennen haitannut minua, huomaan nyt manaavani Jerryn pitkiä raajoja joutuessani jatkuvasti kiristämään tahtia. Emme ole kävelleet vielä kauaakaan, kun jo tunnen miten hikipisarat alkavat kerääntyä selkärangan sekä kainaloiden tienoille. Haluaisin pyytää Jerryä hidastamaan, mutta en edelleenkään viitsisi pilata hänen innostustaan valittamalla, joten nipistän huuleni jälleen päättäväisesti yhteen, ja yritän jatkaa askeleideni jouduttamista.

Vaaleanpunainen vaatekerrastoni kahisee äänekkäästi liikkeideni tahdissa, kun yritän pysyä Jerryn pitkien koipien kannoilla. Mitä syvemmälle metsään polku johtaa, sitä enemmän alan kuitenkin jäädä jälkeen. Tuntuu melkein kuin Jerryllä olisi kiire jonnekin. En vain voi ymmärtää minne. Mehän olemme keskellä ei-mitään!

Kello on vasta noin kolme iltapäivällä, mutta aurinko on jo alkanut laskeutua levolle taaksemme. Kenen tahansa muun kanssa olisin todennäköisesti peloissani, sillä pimeyshän tästä kaikesta enää puuttuikin, mutta Jerryn seurassa tiedän olevani turvassa. Jo pelkästään hänen järkkymätön suuntavaistonsa luo minulle turvallisen olon, varsinkin kun saatan itse eksyä jopa matkalla vanhempieni tutulle kesämökille.

Siristän silmiäni yltymäisillään olevassa tuulessa, kun tajuan yhtäkkiä että Jerry on pysähtynyt noin kymmenen metrin päähän. Vihdoinkin. Ehkä hänkin nyt tajuaa, että talvi ei ole oikea ajankohta metsäretkille.

Olen juuri kysymässä voisimmeko jo kääntyä takaisin sinne mistä tulimme, kun yläpuolellamme olevat katulamput syttyvät. Hätkähdän äkillistä muutosta, ja minulta kestää hetken aikaa tajuta, että valo ei tulekaan katulampuista. Niiden lisäksi ympäristöämme valaisee nyt nimittäin myös metrikaupalla valonauhaa, jota on kiedottu lukuisten eri kuusien ympärille niin, että ne tuikkivat tunnelmallisesti kaikkialla minne katson.

Ajattelen ensin kaupungin olevan vastuussa kaikkien näiden valojen asentamisesta, mutta kun katseeni osuu Jerryn leveästi hymyileviin kasvoihin, tajuan hänellä ehkä sittenkin olevan näppinsä pelissä asian suhteen.

Katselen häkeltyneenä miten Jerry lähtee kävelemään luokseni, ja ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan, hän polvistuu eteeni keskelle lumista metsäpolkua, kymmenien valopilkkujen välkehtiessä ympärillämme.

Tuijotan Jerryä sanattomana. En tiedä mistä hän on sen saanut, mutta kun katseeni osuu hänen ojennettuihin käsiinsä, näen niiden päällä asetellun pikkuruisen ja todella kalliin näköisen rasian, jonka sisältöä minun ei tarvitse juurikaan arvailla.

Katselen miten Jerryn hymy levenee, kun hän avaa rasian kömpelön oloisesti paksuilla hansikkaillaan. Sen sisältä paljastuu kaunis, hopeinen sormus. Juuri sellainen, mistä joskus nuorempana haaveilin. Siis silloin kun vielä kuvittelin, että oikeasti menisin vielä jonain päivänä naimisiin. Sen jälkeen on kuitenkin tapahtunut paljon, ja tiedän nyt, että avioliitto ei ole minun juttuni. Sen sijaan olen Jerryn kanssa ollessani oppinut, että voimme sitoutua toisiimme myös ilman papin suomaa aamenta tai valkoista pukua sekä huntua. Luulin vain Jerrynkin olevan samaa mieltä kanssani.

“Odota”, henkäisen juuri kun näen että hän on avaamassa suutaan. “Jerry, mehän puhuimme tästä. Etkö sinä muista? Minä en ole tällainen ihminen. Häät ja naimisiinmeno ja kaikki se hössötys… Se ei ole minua varten. Luulin että sinä tiesit sen. Mehän olemme puhuneet siitä. Etkö muka muista?”

Päättäväisyys katoaa Jerryn katseesta nopeasti, ja hän tunkee rasian takkinsa taskuun pettyneenä ennen kuin nousee lopulta takaisin seisomaan. “Kyllä minä sen muistan”, hän sanoo huokaisten samalla kun putsaa toppahousujaan lumesta. “Ajattelin vain, että olet saattanut muuttaa mielesi. Olemme kuitenkin seurustelleet jo viisi vuotta.”

En voi olla huomaamatta miten hän välttelee katsettani puhuessaan, ja se saa mahani vääntymään solmuun. En missään nimessä halua loukata häntä, mutta en myöskään voi muuttaa mieltymyksiäni avioliiton suhteen vain hänen mielikseen. Vaikka osa minusta haluaisi antaa periksi ja suostua hänen kosintaansa tässä ja nyt, niin tiedän että pidemmän päälle se ei kuitenkaan olisi oikein. Ei hänelle eikä minulle.

“Jerry-kulta, ei naimisiinmeno sinetöi meidän suhdettamme yhtään eri tavalla”, sanon lempeästi. “Meillähän on kaikki hyvin juuri näinkin. Miksi muuttaa sitä väkisin joksikin muuksi?”

Kun Jerry ei vieläkään suostu katsomaan minua, otan pari askelta eteenpäin ja tartun hänen käsiinsä. Pakotan hänet kohtaamaan katseeni. “Eikä tämä tarkoita ettenkö rakastaisi sinua”, muistutan hymyillen. ”Koska kyllä minä rakastan. Enemmän kuin mitään muuta.”

“Niin, tiedän sen kyllä… Anna anteeksi”, Jerry sanoo hetken kuluttua katse edelleen surullisena. “Olisi varmaan pitänyt keskustella asiasta vielä uudemman kerran kanssasi. En kai vain ajatellut, että päätöksesi olisi niin vedenpitävä.”

“No, nyt tiedät että se on. Vaikka täytyy kyllä myöntää, että se sormus oli todella upea. Se on maksanut varmaan omaisuuden.”

Jerry naurahtaa vaimeasti ja pudistaa päätään. “Oikeastaan se oli täysin ilmainen. Sain sen joskus teininä isoäidiltäni vähän niinkuin ennakko-perintönä, ja se on lojunut tavaroideni joukossa aina siitä lähtien. Löysin sen jokin aika sitten, ja ajattelin että saattaisit tykätä siitä, joten… No, siitä se idea sitten lähti. En tainnut ajatella asiaa ihan loppuun asti.”

Hymyilen Jerrylle kasvot punaisina sekä kiristyneestä pakkasesta, että hänen suloisesta olemuksestaan, joka saa sydämeni pakahtumaan. “Se todella on ihana sormus”, sanon silmät tuikkien, kun saan äkkiä uuden idean. “Ja voithan sinä lahjoittaa sen minulle ilman että me menisimme naimisiin.”

“Ai että olisimme pelkästään kihloissa? Niinkuin… loputtomiin?” Jerry kysyy katsellen minua häkeltyneenä.

En malta olla nauramatta hänen ilmeelleen. “Ajattelin pikemminkin vaikkapa aikaista joululahjaa. Aattoon ei kuitenkaan ole kuin pari hassua viikkoa.”

“Ahaa, niin tietysti…” Jerry sanoo ja nauraa kun tajuaa vihdoin mitä haen takaa. “Eli pitäisit sitä jossakin toisessa sormessa kuin nimettömässä?”

“Jos se vain sopii sinulle”, vastaan hymyillen.

“Mitä minä sitten annan sinulle jouluaattona?” Jerry kysyy ja katsoo minua totisena hetken aikaa, kunnes hänen silmänsä sulavat lopulta viekkaaseen hymyyn, jonka taka-ajatuksesta ei voi erehtyä.

Naurahdan pikaisesti hänen typerälle heitolleen, ennen kuin tukin hänen suunsa oikein pitkällä suudelmalla.