Lista

Annie ei ollut ikinä uhrannut ajatustakaan sille, millaisen parisuhteen saati miehen hän haluaisi. Se ei ollut ikinä tuntunut tarpeelliselta, sillä hän ajatteli kyllä tuntevansa, kun Se Oikea tulee vastaan. Ja niinhän hän tunsinkin, ehkä vähän liiankin usein.

Anniella oli nimittäin tapana ihastua vähintään kerran kuussa. Oli kyse sitten lähikaupan uudesta työntekijästä, tai vastapäiseen asuntoon muuttaneesta sinkkumiehestä, joka katsoi häntä hymyillen silmiin hieman normaalia pidempään, niin Annie tunsi joka kerta olevansa myyty. Hänen ei edes tarvinnut tietää heidän nimiään, kun hän jo tunsi pienen, ihanan läikähdyksen sydämessään.

Kukaan ei kuitenkaan ollut ennen viime viikkoa sanonut Annielle, että hän ihastuisi liian helposti. Hän oli aina luullut, että kaikkien ajatusmaailmat toimivat samalla tavalla. Että jokainen tunsi tällaista ohimenevää vetoa milloin kehenkin. Että se oli ihan normaalia.

Kunnes hän sitten sattui joutumaan osalliseksi eräitä polttareita, joissa hänen työkaverinsa kertoi, kuinka ei ollut ennen nykyistä puolisoaan uskonut ikinä oikeasti löytävänsä ketään. Että tämä ei ollut ikinä ennen ollut yhtä rakastunut, eikä oikeastaan edes ihastunut melkein ikinä.

”Mä olen aina ollut niin kranttu”, tämä oli naureskellut humalan pyrkiessä jo selvästi pinnalle. ”Jos mun tulevaa miestä ei lasketa, mä olen ollut ihastunut tyyliin kaksi kertaa koko elämäni aikana. Ja mä olen sentään jo 27-vuotias!”

Kaikki muut nauroivat. Kaikki paitsi Annie. Hän oli liian shokissa. Ja vaikka tuosta illasta oli kulunut vasta viikko, Annie oli ehtinyt senkin jälkeen ihastua. Ja se kismitti häntä. Ennen kaikkea siksi, että ilman noita kyseisiä polttareita hän tuskin olisi edes kiinnittänyt huomiota koko asiaan, mutta nyt hän ei voinut olla miettimättä sitä.

Annie oli aina kuvitellut olevansa valmis rakkauteen. Valmis parisuhteeseen. Mutta nyt hän huomasikin totuuden tuijottavan häntä suoraan silmiin, ripset solmussa ja silmänaluset mustina.

Kaikki se vaaleanpunainen hattara, joka oli ennen saanut hänet hymyilemään maireasti joka toiselle vastaantulijalle, oli yhtäkkiä revitty irti hänen sisältään, niin että tilalle jäi pelkkää harmaata mössöä.

Annie tiputtaa kynän kädestään, ja tarkkailee laatimaansa listaa mietteliäänä.

1. Ari. Kaipasin epätoivoisesti jotain sutinaa, ja hän ikään kuin sattui olemaan yksi yläasteemme komeimmista tyypeistä.

2. Juuso. Hänen seurassaan oli helppo olla, vaikka suoraan sanottuna inhosin hänen ulkonäköään, ja oikeastaan kaikkea muutakin hänessä.

3. Ilkka. Ensimmäinen mies, joka kehui jatkuvasti ulkonäköäni ja sai minut tuntemaan itseni aivan filmitähdeksi.

4. Kaapo. Tyypillinen paha poika irokeeseineen ja revittyine farkkuineen. Teki elämästäni huomattavasti jännittävämpää.

5. Ilari. Kaapon ystävä, joka oli liian nuori minulle. Omalla tavallaan kuitenkin tosi söpö.

6. Pasi. Skeittari, jonka jääkaapista löytyi aina vain kaljaa. Aika mitäänsanomaton tyyppi.

Annie oli hädin tuskin edes aloittanut listaansa, mutta huomasi jo nyt alkavansa ymmärtää asian ytimen. Kyse ei ollutkaan noista miehistä, vaan pikemminkin Anniesta. Hän oli itse hakenut ihastumisen tunnetta niin palavasti, että oli jo matkan varrella unohtanut mikä koko jutun pointti oli. Ja vasta nyt Annie tajuaa, että yksikään hänen tapailemistaan miehistä ei ole ollut sellainen tyyppi, jonka kanssa hän oikeasti näkisi itsensä. Siis kunnolla yhdessä. Seurustelemassa. Rakastumassa. Viettämässä elämänsä onnellisena loppuun asti.

Annie tarttuu paperiin vihaisena, ja rytistää sen pieneksi tolloksi. Hän on tuohtunut sekä itselleen, että kaikille niille miehille, jotka ovat antaneet hänen heittäytyä heidän syliinsä ja käyttäneet hyväksi hänen naiiviuttaan.

Annie viskaa paperimytyn selkänsä taakse, ja muistaa vasta sillä samalla sekunnilla, että hän ei olekaan kotonaan, vaan julkisessa kahvilassa. ”Voi helvetti”, hän manaa itsekseen, ja kääntyy sitten nopeasti ympäri, toivoen ettei kukaan ehtinyt nähdä hänen raivokohtaustaan.

Mutta totta kai Annie onnistui heittämään tuon ruttuisen tollon suoraan kohti hänen takaan istuvaa miestä, joka kääntyy oitis hänen suuntaansa hämmentynyt ilme kasvoillaan.

Mies hieroo päätään kuin joku olisi juuri iskenyt häntä astalolla, vaikka eihän paperimytyn heittäminen ole oikeasti voinut sattua. Ja ennen kuin Annie ehtii pidätellä itseään, hän huomaa purskahtavansa pieneen, äänettömään nauruun.

Annie peittää suunsa kädellä, ja kääntää nopeasti katseensa muualle. Häntä nolottaa, ja hän toivoo miehen antavan hänelle anteeksi ja jättävän hänet omaan arvoonsa. Sen sijaan hän huomaa miten tämä yhtäkkiä nouseekin seisomaan, jättäen läppärinsä pöytään, ja astelee sitten suoraan kohti Annieta.

Ja kun Annie lopulta kohtaa miehen katseen, hän tuntee jälleen tutun läikähdyksen sisällään.