Kasvot peilissä

Peilistä tuijottavat silmät näyttävät melkein vierailta. Niitä ympäröi vahva, musta meikki, jonka läpi on vaikea nähdä kunnolla. Niin ikäni, epävarmuuteni kuin yksinäisyytenikin ovat kaikki peitossa, visusti piilotettuna jonnekin kauas noiden ripsi- ja luomivärikerrosten alle. Ellen tuntisi omaa kättä poskellani, en varmaan edes tunnistaisi tuota itkevää naista.

Pyyhin silmieni alle valuneet kyyneleet, yrittäen säästää sen, mitä meikistäni on jäljellä. Tiedän että se on myöhäistä, eikä Andreas varmaan edes huomaisi mitään siinä pimeässä huoneessa, mutta en halua laskea suojamuuriani täällä. En tässä vieraassa paikassa, joka tuntuu ihan liian hienolta ja kalliilta. Uskon että kuka tahansa näkisi mieluummin minun kuin näiden arvokkaiden posliiniesineiden särkyvän. Se tuntuu ihan loogiselta. Ymmärrän sen hyvin.

Vilkaisen nopeasti kohti kylpyhuoneen raollaan olevaa ovea, vaikka tiedänkin huoleni olevan aiheeton, sillä kuulen tänne asti miten Andy kuorsaa toisella puolella asuntoa. Hän nukkuu aina sikeästi seksin jälkeen. Muussa tapauksessa en varmaan uskaltaisikaan päästää itseäni tähän kuntoon, en ainakaan tässä valtavassa kattohuoneistossa keskellä tällaista suurkaupunkia.

Tuntuu hassulta, että vaikka olen ollut täällä lukuisia kertoja, en ikinä totu siihen. Olen joka kerta aivan yhtä hämmästynyt kaikesta siitä, mikä on Andylle ihan arkipäiväistä. En kuitenkaan näytä sitä hänelle, vaan odotan aina näitä hetkiä, kun saan olla yksin. Kun saan päästää tunteet valloilleen ja luopua maskistani, edes pieneksi hetkeksi. Vasta silloin se kaikki tuntuu taas hullulta. Aivan kuten nytkin. En ymmärrä miten olen päätynyt tähän pisteeseen.

Repäisen telineestä pari palaa vessapaperia, ja taputtelen niillä punoittavia poskiani, kunnes kyynelistä ei ole jälkeäkään. Sitten suljen silmäni, hengitän muutaman kerran oikein syvään, ja odotan kunnes pulssini alkaa tasoittua. Vähitellen silmieni takaa paistava suru alkaa väistyä, ja tilalle ilmestyä harjoiteltuja ilmeitä sekä eleitä. Hymyilen peilikuvalleni ennen kuin poistun kylpyhuoneesta.

Andreas ei hievahdakaan, kun sujahdan lopulta takaisin hänen jättimäiseen jenkkisänkyynsä. Osa minusta haluaisi herättää hänet ja sanoa että tämä oli viimeinen kerta, mutta toinen puoli tietää ettei se kannata. Vääristynytkin peilikuva tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin pelkkänä haamuna ympäri kaupunkeja vaeltaminen.