Juokse

Käynnistän juoksumaton ja kiristän mun poninhäntää, vaikka tiedänkin ettei se ole karkaamassa mihinkään. Sidoin sen jo aiemmin niin tiukalle, ettei se voisi millään valahtaa mun kasvoille. Mutta en mä sitä pelkääkään. Se on vain sellainen liike, jonka mä olen tottunut tekemään koska se rauhoittaa mua. Se antaa mulle jotain mihin keskittyä. Jotain muuta kuin kaikki nämä muut ihmiset.

Vaihdan biisiä mun oikeanpuoleista kuuloketta painamalla ja lisään vauhtia. Tunnen nopeasti miten mun syke alkaa kohota. Kuntosali on aina melko täynnä ihmisiä tähän aikaan, mutta mulla ei ole mahdollisuutta tulla tänne muina vuorokaudenaikoina. Työt menee aina kaiken edelle. Monilla jopa terveyden.

Mun hengitys kiihtyy, kun olen juossut jonkin aikaa. Kuulokkeista raikaa tuttu treenilista, johon kuuluu lähinnä tanssimusaa. Kaikkea missä on mahdollisimman paljon bassoa ja rytmiä. Mä tarvitsen sitä päästäkseni oikeaan tunnelmaan.

Koitan pitää vartaloni suorassa, sillä tiedän sen menevän helposti etukenoon mun juostessa. Mutta vaikka mä kuinka yritän keskittyä pelkästään mun omaan tekemiseen ja mattoon iskeytyviin jalkoihin, en voi olla huomaamatta viereiselle laitteelle saapuvaa tyyppiä, joka hymyilee kun meidän katseet kohtaavat.

Nykäisen mun polyesteristä ja elastaanista valmistettua treenipaitaa alaspäin, vaikka se pysyy juostessakin hyvin paikoillaan. Mä oon aina tykännyt pukeutua tyköistuvasti, mutta jostain syystä mun sali-minä on ihan erilainen kuin se toinen, aito minä. Tällä mua lähinnä ahdistaa se miten kireää ja vähäpukeista kaikkialla on.

Itse asiassa mä kokeilinkin joskus treenata joogahousuissa ja löysässä t-paidassa, koska ajattelin sen helpottava mua oloa, mutta ei se toiminut. Ei sitten yhtään. Ne vaatteet oli jatkuvasti tiellä, ja oikeastaan musta tuntui että mua katsottiin vieläkin aiempaakin pidempään ja oudommin. Varmaan koska se mun asu poikkesi niin paljon muiden vaatteista. Ja no, lyhyesti sanottuna mä koin vain paremmaksi kaivaa kaapista nämä mustat leggingsit takaisin käyttöön.

Biisi vaihtuu, ja mä jatkan juoksemista yrittäen ajatella meidän perheen kesämökkiä Ruovedellä. Palautan mun mieleeni sen raikkaan järviveden ja vanhan, puisen laiturin, jolta mun pappa joskus aikoinaan kalasti monta haukea kesässä. Mutta edes mun turvapaikan ajatteleminen ei auta tällä kertaa, sillä mitä kauemmin tuo vieressä oleva crosstrainer on käynnissä, sitä tietoisemmaksi mä tulen ihan kaikesta. Siitä miten mun kasvot punoittaa, miten hikinen mä olen, ja miten pistävä haju siitä alkaa levitä. Vaikka mä kyllä laitoin aamulla deodoranttia.

Huomaan jatkuvasti miten tuon miehen katse eksyy kuntosalin peileillä vuorattujen seinien kautta mun suuntaani. En ole varma luuleeko se etten mä muka huomaa sitä, mutta toisaalta sitä tuskin kiinnostaa. Sehän saattaa jopa halutakin että mä huomaan sen. Jos se on vaikka sinkku ja toivoo löytävänsä täältä jonkun elämänkumppanin. Tai edes seksiseuraa.

Mua puistattaa, ja mä päätän pysäyttää mun juoksumaton painamalla sen näytön alareunassa olevaa punaista nappulaa. Pyyhin mun kasvoilta valuvaa hikeä ranteeseeni samalla kun mun vauhti hidastuu ensin kuuteen kilometriin tunnissa, ja sitten kohti nollaa. Kun koko laite on vihdoin pysähtynyt, nappaan telineestä mun juomapullon ja suuntaan kohti salin toista reunaa. Ihan vain siksi että siellä näyttää olevan väljempää. Rauhallisempaa.

Mä en kuitenkaan ehdi ottaa kuin muutaman askeleen, kun tunnen miten mun olkapäälle laskeutuu jonkun käsi. Hätkähdän niin paljon, että on suoranainen ihme että onnistun olemaan kiljahtamatta. Käännyn nopeasti ympäri ja laitan musiikin pauselle, kun se äskeinen crosstrainer-tyyppi ilmestyy mun näkökenttään.

“Anteeksi?” sanon kohteliaasti, vaikka oikeasti haluaisin käskeä sen painua helvettiin ja jättää mut rauhaan.

“Sanoin vaan että sun puhelin jäi tuohon telineeseen”, mies toistaa hymyillen ja nyökkää kohti sitä samaa juoksumattoa, jota mä vielä äsken käytin.

Mun kasvot lehahtavat vielä entistäkin punaisemmiksi, kun se ojentaa mulle tutun näköisen kännykän ja toivottaa mulle sitten hyviä treenejä.