Jälleennäkeminen

En ole nähnyt häntä moneen kuukauteen, ja siitäkin huolimatta hän saa sydämeni hakkaamaan aivan yhtä villisti kuin viime kerralla. Ehdin hädin tuskin edes harkita piiloutuvani, kun hän jo kääntyy ympäri baaritiskillä ja näkee minut.

”Hei! Mitä ihmettä sinä teet täällä?” hän kysyy ja astelee luokseni leveästi hymyillen. Hänen hiekanruskeat hiuksensa ovat kasvaneet, ja leukaa peittää ohut parransänki, jota ei ollut viimeksi.

Hymyilen itsekin maireammin kuin mitä haluaisin myöntää, ja vaikka tunnen suurta kiusausta halata häntä, vastustan sitä viimeiseen asti. Koska välimme eivät ole sellaiset. Eivät ole koskaan olleetkaan. ”Hei! Kiva nähdä sinuakin. Siitä on jo aikaa…”

Hän naurahtaa kevyesti ja pudistaa päätään tuijottaessaan minua hehkuvin silmin. ”Jep. Ihan liikaakin. Se taisi olla silloin…?”

”Itsenäisyyspäivänä”, täydennän automaattisesti, kunnes tajuan että se saa minut kuulostamaan siltä kuin olisin laskenut päiviä viime tapaamisestamme. Mikä ei siis todellakaan pidä paikkaansa, vaikka olenkin ajatellut häntä aina silloin tällöin.

”Aivan. Itsenäisyyspäivänä…” hän toistaa vaihtaen painoa jalalta toiselle. ”Sinä lähdit melko aikaisin kotiin sinä iltana. Toimmeko me pöytään liikaa shotteja, vai mikä sinulle tuli? Ehdin hädin tuskin sanoa heipat ennen kuin ilmoitit lähteväsi.”

Lasken katseeni jalkoihimme, ja huomaan että hän on pukeutunut tänään rennosti. Mustat farkut sopivat hänelle hyvin, mikä saa vatsani vääntymään vain entistä tiukempaan solmuun. ”Ei se siitä johtunut”, vastaan hymyillen kiusaantuneesti. Minua ärsyttää se miten voimakas vaikutus jo pelkästään hänen läsnäolollaan on minuun.

”Ai. No mistä sitten? Minä luulin että meillä kaikilla oli hauskaa, kunnes sinä vain yhtäkkiä hävisit.”

”Niin no joo… Se vain jotenkin… Kai se tuntui vaan parhaalta ratkaisulta sillä hetkellä.”

”Eihän kukaan meistä edes ollut mitenkään kovin humalassa”, hän sanoo katsellen minua epävarmasti. ”Paitsi ehkä Mika. Mutta hän nyt onkin aina ollut sellainen pesusieni…”

”Ei kyse ollut siitä”, sanon hymyillen mahdollisimman vakuuttavasti. Samassa kuitenkin tunnen, miten joku tönäisee selkääni, mikä saa minut kompuroimaan suoraan hänen syliinsä. ”Sori”, mutisen nolona hakiessani jälleen tasapainoa. ”Taidamme olla tässä vähän tiellä…”

”Voit tulla meidän pöytäämme”, hän tarjoutuu ja viittaa kädellään jonnekin baarin perälle. ”Vai kenen kanssa olet liikkeellä?”

Huomaan hänen katseestaan, että hän toivoo minun sanovan minkä tahansa nimen paitsi Mikon. ”Yhden kaverin vaan. Hän meni juuri vessaan, mutta… En usko että se on hyvä idea.”

Vaikka hänen hymynsä säilyy, se muuttaa nopeasti niin muotoaan kuin merkitystäänkin. ”Pelkäätkö minun yrittävän jotain jos jäät? Sitäkö se on?”

Naurahdan hänen vitsilleen, vaikka me molemmat tiedämme, että se on myös paljon enemmän. ”En oikeastaan. Mutta itsestäni en menisi niinkään takuuseen. Sori…”

”Sääli”, hän sanoo tuijottaen minua tiiviisti. ”Minä olisin kyllä ollut valmis ottamaan sen riskin. Vaikka ymmärrän toki, että tilanteemme ovat hiukan erilaiset…”

”Niin… Niinhän ne ovat”, vastaan katsellen häntä syvälle silmiin. Ja vaikka osa minusta haluaisi palavasti jäädä, tiedän etten voi muuta kuin ilmoittaa hänelle, että minun täytyy lähteä etsimään ystävääni, ja poistua sitten paikalta taakseni katsomatta.