Pariisi

Olimme seurustelleet Miron kanssa noin kolmen vuoden ajan, ja asuneet yhdessäkin lähes vuoden päivät, kun päätimme lähteä ensimmäistä kertaa ulkomaille pariskuntana. Näimme Facebookissa sattumalta Ryanairin mainoksen, jossa tyrkytettiin todella halpoja lentoja eri puolille Eurooppaa, ja katsoessani Miroa hieman kysyvästi, huomasin hänen nyökkäävän.

Kohde oli meille kummallekin alusta asti selvä. sillä mikä muukaan se olisi kuin Pariisi? Tuo rakkauden kaupunki, jossa kumpikaan meistä ei ollut vielä ikinä käynyt. Ei yksin, eikä kenenkään aiemman kumppanin tai edes ystävän kanssa. Se tuntui melkein kuin kohtalolta, vaikka en sellaiseen uskonutkaan.

Matkamme jännitti minua jo viikkoja etukäteen, ja kun vihdoin pääsimme kaivamaan esille Miron vanhemmilta lainaamiamme matkalaukkuja, pysyin hädin tuskin nahoissani. Olimme jo tutkineet valmiiksi paikan päältä löytyviä ravintoloita ja suosituimpia turistikohteita, ja listasimme molemmat ylös nähtävyyksiä, joiden luona halusimme vierailla. Hotellin valitsimme kuitenkin kompromissilla, sillä minä tarvitsin uima-altaan, kun taas Miro kärkkyi ainoastaan hintaan kuuluvaa aamupalaa.

Lopulta olimme molemmat enemmän kuin tyytyväisiä valintaamme, ja valmistauduimme matkaan odottavin mielin. Täynnä intoa ja odotusta. Kunnes todellisuus iski vasten kasvojamme heti saavuttuamme Pariisiin.

Saimme nimittäin heti ensimmäiseksi kuulla, että vaikka hotellilla oli uima-allas, niin se ei kuulunutkaan valitsemamme huoneen hintaan. Myös aamupala oli kaikkea muuta kuin mitä hotellin internetsivut ja TripAdvisor olivat antaneet ymmärtää. Kaiken kukkuraksi kävelymatka keskustaan oli paljon pidempi, kuin miltä se oli Google Mapsissa kotoa käsin näyttänyt, ja tajusimme heti että reissaamiseen kuluisi pahimmillaan useampi tunti päivässä, kun otti huomioon bussien epäsäännöllisyyden ja linjojen vaihtamisen.

Kun sitten lämpötilakin vielä nousi yli neljänkymmenen asteen heti toisena päivänämme, aloimme Miron kanssa molemmat olla hetki hetkeltä ärtyneempiä. Me riitelimme jatkuvasti. Kaikesta mahdollisesta. Aina ravintolan valinnasta siihen, kuinka paljon olimme valmiita maksamaan kahvikupista tai viinilasillisesta. Ja kun minulla oli nälkä, niin Mirolla ei tietenkään ollut. Kun pysähdyin ottamaan kuvia Riemukaaresta tai Louvresta, minua hoputettiin. Harrastimme seksiäkin ainoastaan yhden kerran, ja sekin tuntui vain välttämättömältä pahalta. Sellaiselta, joka piti hoitaa pois alta, jotta asiaa ei tarvitsisi murehtia enää loppureissusta.

Olin suoraan sanottuna helpottunut, kun lomamme alkoi viikkoa myöhemmin olla viimeinkin ohi. Pariisi oli saanut minut epäilemään suhteemme toimivuutta aivan uudella tavalla, enkä pitänyt siitä yhtään. Olin alkanut vihata sekä Pariisia että Miroa, enkä suoraan sanottuna pitänyt enää itsestänikään. Minusta oli tullut räjähdysaltis ja apaattinen. Mikään ei ollut niin kuin pitää.

Me olimme matkustaneet satoja kilometrejä päästäksemme näkemään maailman romanttisimman kaupungin, mutta siellä ollessamme emme edes halunneet katsoa toisiamme. Tuntui melkein kuin olisimme pettäneet kaupungin meitä vastaan asettamat odotukset. Pariisi ansaitsisi enemmän. Aivan kuten mekin.

Lentomatka takaisin Helsinki-Vantaalle sujui aivan kuten ajattelinkin, eli melko hiljaisissa merkeissä. Keskityimme Miron kanssa kummatkin omiin puuhiimme, emmekä vaihtaneet kuin muutaman lauseen. Yritin keskittyä nauttimaan lempipodcastini kuuntelusta, mutta se tuntui lähes mahdottomalta, kun Miro istui mököttäen vieressäni. Hänellä oli napit korvilla koko lentomatkan ajan, ja hän tuijotti ulos ikkunasta, vaikkei siellä näkynyt mitään. Erotin lähes jokaisen Disturbedin biisin hänen kuulokkeidensa läpi, ja mietin että hän ei puhu minulle enää ikinä.

Kotiin päästyämme kestikin useampi päivä, ennen kuin uskalsimme alkaa käsitellä kaikkea matkalla tapahtunutta. Ja vasta silloin minä todella tajusin sen, mikä oli ollut koko ajan päivänselvää. Pariisiin lähteminen oli ollut virhe.

Kumpikaan meistä ei ollut sanonut sitä ääneen, mutta ei meitä oikeasti kiinnostanut käydä museoissa tai maksaa ruuasta ylihintaa vain siksi, että taustalla näkyy Eiffel-tornin etäinen siluetti. Me lähdimme sinne ainoastaan, koska koimme että niin kuuluu jossain vaiheessa parisuhdetta tehdä. Ja mitä hyötyä siitä loppujen lopuksi oli?

Kun olimme kotona, olimme aivan umpirakastuneita. Emme riidelleet juuri koskaan, ja seksikin oli mahtavaa. Kaikki alkoi mennä pieleen vasta kun aloimme suunnitella yhteistä matkaa, ja yrittää mahtua samaan muottiin kaikkien muiden romantiikannälkäisten pariskuntien kanssa. Vaikka todellisuudessa se ei sopinut meille ollenkaan.

“Miksi me edes päätimme lähteä Pariisiin?” kysyn Mirolta istuessamme paria viikkoa myöhemmin kuluneella nahkasohvallamme.

“Varmaan siksi kun se tarjous sattui osumaan eteen”, hän vastaa harteitaan kohauttaen. Tuntuu kuin siitä hetkestä olisi kulunut pieni ikuisuus. Kumpikaan meistä ei enää muistanut, minkä takia olimme ikinä innostuneet Pariisista. “Ja sitä paitsi kai tuollaiset kaupungit täytyy kerran elämässä kokea. Tai niin minä ainakin ajattelin”, Miro lisää.

“Niin kai sitten”, mutisen ajatuksiini vaipuneena, ja hymyilen kun Miro lopulta vetää minut kainaloonsa Frendien uusintojen pyöriessä varmaan viidettäkymmenettä kertaa televisiossa.