Toinen todellisuus

Kun kaikki piuhat ovat paikoillaan, tunnen tutun nykäisyn jossain oikean aivopuoliskoni perukoilla. Kehoni menee alle sadasosasekunnissa hieman lepotilaa muistuttavaan transsiin, jossa sykkeeni laskee reippaasti alle seitsemäänkymmeneen. Hymyilen, vaikka kukaan ulkopuolinen ei tulekaan näkemään ilmettäni. Ruumiini on enää pelkkä muisto ajatuksissani.

Tuntuu aivan käsittämättömältä, että en vielä joitakin vuosia sitten tiennyt mitään virtuaalielämästä. Nyt tämä paikka on kuin toinen kotini, ellei jopa enemmänkin. Tämä on parasta, mitä minulle on tapahtunut koko elämäni aikana. Ja juuri siitä syystä tiedänkin, että en voi päästää siitä vielä irti. En vaikka tohtori Callum onkin kieltänyt minua palaamasta tähän paikkaan – tai tarkemmin sanottuna olotilaan.

Kun avaan silmäni, olen jälleen yksin tutun metsän siimeksessä. Kuulen etäistä linnunlaulua, kun nousen pikaisesti ylös alkeelliselta vuoteeltani, joka muistuttaa aivan entisaikojen sänkyjä. Kaipaan usein näitä aikoja, kun kaikki ei vielä ollut teknologisoitua ja itsestään ohjautuvaa. Kun ulkona näki muutakin kuin taivaan täydeltä harmaata savua sekä erilaisia raunioita, aina rakennuksista epäonnisiin ihmisiin.

Tohtori Callumin mukaan yksi suurimmista ongelmistani on nimenomaan menneiden haikailu. Hän väittää, että en osaa elää hetkessä, mutta hän on väärässä. Totta kai minä osaan. Kyse on vain siitä, etten yksinkertaisesti halua. Ja vaikka hän esittää ettei ymmärrä näkökulmaani, tiedän sen kaiken olevan vain esitystä. Hän tekee taatusti tätä ihan samaa ollessaan yksin kotona. Maisema saattaa olla eri, mutta idea ei.

Moni muu käyttää virtuaalimaailmoja erilaisiin sosiaalisiin kanssakäymisiin ja yliluonnollisiin kokemuksiin, jotka eivät ole vielä mahdollisia oikeasti, mutta minä en koe sitä tarpeelliseksi. En kaivannut muiden seuraa todellisessa maailmassa, enkä kaipaa sitä täällä omassa kuplassanikaan. Paitsi ehkä lentämistä. Se tuntuu joka kerta yhtä uskomattomalta.

Tohtori Callum jankuttaa joka viikko siitä, kuinka minun pitäisi palata takaisin todellisuuteen. Taas yksi asia lisää, mitä hän ei tunnu ymmärtävän. Koska tämä paikka nimenomaan on minun todellisuuteni. Se on täysin minun itseni luoma, ja vaikka se ei olisikaan hänen silmilleen näkyvä paikka, niin minulle se on. Ja kiitos nykyteknologian, kaikki myös aidosti tuntuu siltä. Kaikki mitä aistin, kaikki mitä kosketan ja mitä teen. Se kaikki tuntuu aidolta, ja oikeastaan vielä sata kertaa paremmalta.

Täällä minun ei ole ikinä tarvinnut pelätä ruoan loppumista tai ilman laadun heikkenemistä. Ei minkäänlaisia tauteja tai sotia. Sen sijaan olen voinut keskittyä pelkästään hyvään, ja aidosti oppinut nauttimaan elämästä ainaisen valittamisen sijaan. Ja vaikka ymmärränkin tohtori Callumin huolen pääni ulkopuolelle jäävästä ruumiistani, niin en koe sitä yhtä suurena uhkana kuin hän. Mieluummin makaan paikoillani ja koen siitä huolimatta eläväni täysillä, kuin yritän turhaan estää kehoni kuihtumista.

En ehkä voi estää toisessa todellisuudessa eläviä ihmisiä vetämästä piuhojani irti ennen pitkää, mutta ennen sitä aion nauttia joka ikisestä hetkestä täällä omassa taikamaailmassani. Ja niin kauan kuin teknologia toimii ja kehittyy, kukaan ei voi estää minua. Ei edes tohtori Callum.