Aikuiset

Pyörittelen lusikkaa tyhjässä kahvikupissa samalla kun katselen miten lumihiutaleet leijailevat hiljalleen alaspäin ikkunan takana. Talvi tuntuu jatkuneen ikuisuuden, vaikka on vasta tammikuu. Olen huomannut, että tämä jatkuva kesän odottaminen masentaa minua vuosi vuodelta yhä enemmän.

”Oletko sä ikinä miettinyt miksi aikuiset eivät leiki?” kysyn vieressäni istuvalta Tainalta, joka on räplännyt puhelintaan viimeiset kymmenen minuuttia. Hänen kahvimukinsa on edelleen lähes täynnä, ja tiedän jo nyt että hän ei aio juoda sitä. Taina on aina vihannut kylmää kahvia. Hän pystyy hädin tuskin juomaan sitä edes kuumana, kiitos sen erään kahvilikööri-insidentin ollessamme kuusitoista.

”Mitä ihmettä sä tarkoitat?” Taina mumisee katse edelleen kiinni puhelimessa.

”Sitä että kaikkien aikuisten elämä vaikuttaa aina niin tylsältä ja tasaiselta”, vastaan kyynärpäähäni nojaten.

Taina ei vieläkään nosta katsettaan puhelimesta. ”Täytyy myöntää että eipä ole kyllä tullut mietittyä tuollaista.”

”No mutta mieti edes nyt. Tai siis… Mun mielestä tuntuu ihan hullulta, että meidän kolmekymppisten pitäisi periaatteessa pullauttaa jotain ulos alapäästämme, jotta voisimme käydä leffateatterissa katsomassa kaikki uudet Disney-elokuvat ilman että meitä pidetään jotenkin outoina. Itse asiassa mä kävin katsomassa Frozenin jopa kolmeen kertaan.”

”Aijaa… Mä en ole ikinä oikein välittänyt Frozenista”, Taina sanoo edelleen puhelintaan selaillen.

Pyöräytän silmiäni turhautuneena. ”Ei se nyt ollutkaan tämän mun jutun pointti, vaikka täytyy kyllä myöntää että en ymmärrä miten joku ei muka tykkää Frozenista. Voisko se johtua siitä että sä olet ainoa lapsi?”

Taina kohauttaa harteitaan mykkänä jatkaen puhelimensa selailua.

”No mutta joka tapauksessa”, jatkan päättäväisesti. ”Mähän kerroin sulle viime viikolla siitä kun olin Ennin kanssa pulkkamäessä, eikö? Mehän oltiin silloinkin ainoat aikuiset joilla ei ollut lasta messissä. Mieti nyt. Mitä sekin asia sulle kertoo?”

”No varmaankin sen, että oikeat aikuiset on yleensä kotona tekemässä tyyliin ruokaa niiden muksuille”, Taina vastaa ja laskee viimeinkin kännykän pöydälle.

”Eli mekö ei olla sun mielestä niitä oikeita aikuisia, vai?”

Tainan pää painuu puolelta toiselle hänen punnitessaan sanojaan. ”No jaa… En mä tiedä. Ehkä sitten ei, mutta en mä toisaalta edes haluaisi olla. Mieluummin mä pidän hauskaa ja teen kaikkea kivaa ihan ilmankin lapsia.”

Lyön kämmenet yhteen niin että Taina hätkähtää tuolillaan. ”Nimenomaan! Sä sen sanoit. Aamen!”

Taina naurahtaa vaimeasti ja tarttuu jälleen puhelimeensa. ”Hassua miten muut ei tajua sitä. Tai siis mieti nyt jos sun pitäisi vaan käydä töissä, tehdä ruokaa ja maksaa laskuja, ja kaikki kiva olis varattu pelkästään sun lapsille. Minkä takia mä muka haluaisin elää sillä tavalla?”

”Niin, se on kyllä aivan saakelin hyvä pointti”, myönnän nyökytellen. Lumentulo on lakannut, ja näyttää siltä kuin aika olisi pysähtynyt. En näe yhtäkään ihmistä missään. Kaikki ovat varmaan sisätiloissa, aivan kuten mekin. Kahvikuppien ja villasukkien seurana.

”No mutta eihän sitä tiedä”, Taina toteaa ja tarttuu kahvikuppiinsa vapaana olevalla kädellään. Hänen irvistyksensä juomaa maistaessa saa minut nauramaan, ja hän laskee kupin nopeasti takaisin pöydälle. ”Ehkä mekin tajuamme sen kaiken sitten joskus myöhemmin, kun olemme tyyliin neljäkymppisiä ja saaneet omia mukuloita.”

”Niin kai sitten… Vaikka en kyllä ole varma haluanko edelleenkään lapsia”, sanon huokaisten, ja pelästyn kun Taina yhtäkkiä kiroaa kovaan ääneen. Katson häntä kysyvästi, kun hän kohottaa hitaasti katseensa kännykästään.

”Mun menkka-äppi ilmoitti just että mun kuukautiset on melkein viikon myöhässä!”