Ongelmanratkaisua

Olen aina pitänyt häntä hyvännäköisenä. Vaikka hän ei ehkä olekaan mikään Matthew McConaughey, niin on hän kuitenkin söpö. Sellaisella hauskalla ja poikamaisella tavalla. Olen itse asiassa huomannut, että sellaiset tyypit viehättävät minua jopa enemmän kuin klassisen komeat miehet. Heidän seurassaan on usein helpompi olla.

“Anteeksi… Voisitko toistaa” pyydän hetken kuluttua, kun tajuan Visan lopettaneen puhumisen. Hän katsoo minua kysyvästi, mutta minulla ei ole hajuakaan siitä mitä hän on juuri sanonut. Ajatukseni harhailevat jossain aivan muualla kuin tässä toimistossa.

“Kysyin vain olitko aiemmin painanut tuota näppäintä”, Visa toistaa hymyillen huvittuneena, ja osoittaa sormellaan tietokoneeni näppäimistöä. Todellisuudessa minulla ei ole hajuakaan siitä mitä kaikkia nappeja olen painellut viimeisen vartin aikana. Todennäköisesti niitä kaikkia. Teknologia ei ole ikinä pitänyt minusta, ja tunne on ehdottomasti molemminpuolinen.

“Äh… En ole varma”, vastaan hieman häpeissäni. “Taisin minä sitäkin kokeilla. Sori. Tämä uusi ohjelmisto on ihan syvältä. Olen niin hukassa sen kanssa.”

Visa nauraa ja kumartuu lähemmäs tietokonettani, niin että haistan hänen käyttämänsä Axen saippuan. Tajuan vasta nyt, että minun olisi ehkä kannattanut tarjota hänelle tuoliani ja siirtyä itse syrjään, mutta tuntuu hölmöltä avata suuta enää tässä vaiheessa. Sitä paitsi olisihan Visa itsekin voinut pyytää minua siirtymään, mikäli häntä ahdistaisi olla näin lähellä minua.

“Okei, odotas vielä hetki…” Visa mumisee klikkaillen hiirellä pitkin ruutua samalla kun yritän pitää ajatukseni kurissa. “Noin. Nyt sen pitäisi toimia. Oliko vielä jotain muuta missä voin auttaa?”

Katselen miten Visa nousee takaisin pystyasentoon ja suoristaa paidanhelmaansa, joka on karannut ulos housuista. Hän ei ole erityisen pitkä, mutta en onneksi ole ikinä välittänyt miesten pituudesta. Minun ei ole tarvinnut, sillä olen itsekin vain 158 senttiä pitkä.

“Ööö… No siis… Ei kai tässä muuta sitten enää ole…” soperran kääntäen katseeni nopeasti takaisin kohti tietokoneen ruutua, toivoen että se tilttaisi yhtäkkiä uudestaan.

“Okei. No, tiedät mistä minut löytää, jos sinulle tulee lisää kysyttävää. Autan kyllä mielelläni”, Visa sanoo ja taputtaa olkapäätäni pari kertaa. Hänen kätensä viipyy ihollani kuitenkin vielä taputusten jälkeenkin, ja ennen kuin hän kääntyy lähteäkseen, katseemme kohtaavat jälleen.

Hymyilemme toisillemme ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes Visa lopulta kääntyy ja lähtee. Katselen hetken aikaa hänen loittonevaa selkäänsä, ja käännyn sitten takaisin tietokoneeni pariin hymyillen päättäväisesti. En edelleenkään tiedä mitä kaikkea tein saadakseni tämän ohjelmiston jumiin, mutta olen varma että pystyn siihen uudestaankin. Parhaassa tapauksessa Visa saa pitää minulle viime viikolla käymämme preppaus-koulutuksen uudestaan, ja tällä kertaa ihan yksityisesti.