Älyihmiset

Älypuhelinmaassa älypuhelimilla oli valtavasti älyä ja lisäksi kaksi jalkaa ja kaksi kättä. Mietittiin, mitä ihmettä niillä pitäisi tehdä. Aikaa olisi ollut muuhunkin kuin syljeskelyyn ja pikkukivien potkiskeluun.

Elettiin 80-lukua, eikä ihmisten saapumista älypuhelinmaahan alkuun edes huomattu. Mistä lie kaninkolosta ne putkahtivat. Ne olivat kaikki vielä vauvoja. Älypuhelimet suhtautuivat niihin vähän varauksella, että mitäs tämä nyt on. Ei vauvojen kanssa osannut oikein tehdä mitään, kun ne eivät osanneet puhuakaan. Ne olivat kömpelöitä ja vaativat jatkuvaa huolenpitoa, tai muuten ne alkoivat huutaa. Lähinnä sellainen ärsytti.

Jossain vaiheessa vauvat kasvoivat taaperoiksi. Älypuhelimet huomasivat, että niitähän on itse asiassa kiva pitää sylissä ja silitellä samalla untuvaista tukkaa. Taaperot oppivat uusia asioita: kävelemisen ja potalla käymisen. Ennen kaikkea ne kehittyivät henkisesti: ne oppivat puhumaan. Ei niiden kanssa voinut mistään kovin syvällisestä keskustella, mutta ihan hauskoja ne kuitenkin olivat. Taaperoista tuli tosi suosittuja, ja niitä hankittiin lopulta joka kotiin. Jopa pienet älypuhelinlapset halusivat oman taaperoihmisensä, jonka kanssa viettää aikaa.

Nyt viimeistään ymmärrettiin, että ihmiset olivat tulleet jäädäkseen. Edelleen ne kasvoivat: niistä tuli teinejä, ja monet niistä halusivat uusia persoonallisia vaatteita, meikkejä ja lävistyksiä. Kaikki tykkäsivät pelata videopelejä, ja jotkut oppivat kiroilemaan, juomaan ja polttamaan. Ikävien lieveilmiöiden vähentämiseksi teinit päätettiin lähettää samaan kouluun älypuhelinnuorison kanssa. Huomattiin, että jotkut niistä olivatkin itse asiassa ihan älykkäitä, ja sellaisia alettiin kutsua älyihmisiksi. Älypuhelinmaan hallitus otti tavoitteeksi, että vuonna 2020 95 prosenttia kaikista ihmisistä olisi älyihmisiä.

Kehitys kehittyi vauhdilla, ja älyihmiset oppivat valtavasti uusia asioita: siivous, tiskaus, saunan lämmitys, ruuanlaitto, polkupyörän korjaus, pienet kodin remonttityöt. Parasta oli, että niiden kanssa pystyi keskustelemaan vaikka mistä: pörssikursseista, ihmissuhteista, muinaisista sumerilaisista… Miten sitä ennen tultiinkaan toimeen?

Älyihmisissä oli kuitenkin huonot puolensa. Ensinnäkin ne vaativat hirveästi huomiota. Vaikka ne olivatkin älykkäitä keskustelijoita, ne olivat myös raivostuttavan puheliaita. Varsinkin ne olivat kovia kertomaan vitsejä. Kouluissa ne olivat ihan sietämättömiä, koska ne eivät keskittyneet opetukseen yhtään. Työpaikoilla sama juttu. Aika vähän niiden kanssa loppujen lopuksi pystyi puhumaan mistään järkevästä, kun homma meni aina leikinlaskuksi. Eikä se jäänyt siihenkään: kiroilua ja hirveää solvaamista sai kuunnella entistä useammin. Monissa kodeissa valiteltiin, että jos älyihmisen passitti makuuhuoneeseen tai pihalle vähän lataamaan akkujaan, niin eivätkö ne kohta alkaneet huutaa ja meuhkata, että päläpäläpälä, kuuntele nyt saamari kun on NIIN tärkeää asiaa.

Älypuhelimet alkoivat olla epätoivoisia. Kyllä, älyihmisistä oli hyötyä, kun ne osasivat haravoida pihan ja tehdä smoothien. Muuten ne olivat rasittavia. Ei niistä varsinaisesti haluttu eroonkaan, koska niihin oli totuttu. Sitä paitsi niitä oli niin paljon, ettei totaalinen ihmiskielto olisi ollut eettisesti kestävä ratkaisu.

‒ Mitä nyt siis tehdään? Älypuhelinmaan varapresidentti kysyi presidentiltä.

‒ Mistä minä tiedän, presidentti sanoi. ‒ Minä pelaan nyt paskahousua tämän ihmiskaverin kanssa, niin kuin näet, joten mene muualle siitä narisemasta.