2.9.
Torstai.
Kello 17.03.
Sataa. Pyöreä ikkunani on auki merelle päin, jäätävä tuuli puhaltaa sisään. Olen opetellut pitämään kylmästä ilmasta. Sofiekin piti. Hän rakasti sadetta, tuulta, myrskyä. Syksy oli hänen juttunsa.
Rakas päiväkirja, miten pärjään ilman häntä? Pieni poika alakerran lastenhuoneessa, ja pojalla Sofien silmät. Lastenhoitaja hyssyttämässä yksinäistä itkua.
Itke vain, Gabriel. Minullakin on ikävä. Itke niinkuin tuuli torin yllä tänä iltana, se valittaa kuin kadonnut sielu. Ehkä Sofie rakasti tuulessa juuri sitä, lohdutonta valitusta. Ehkä hän kaipasikin jo eteenpäin, ja tuulen ääni kutsui ja kiehtoi häntä lähtemään. Ken tietää.
Tänään torilla on ollut vilkas päivä. Sofie rakasti toria. Hän opetti minutkin rakastamaan, rakastin hänen takiaan pieniä kiviäkin. Ja rakastan vieläkin, hän opetti sitä. Rakkautta.
Ilta on hämärä. Sade on loppunut ja jäljellä on vain raikas meri-ilma. Kuin ilma olisi puhtaampaa, kuin sade olisi pessyt maailman puhtaaksi.
Tänään kävi erikoinen tapaus, yksitoikkoisen surun keskellä. Istuin tuijottamassa pyöreästä ikkunastani ja torin poikki käveli tyttönen. Arvioni mukaan Sofieta hiukan nuorempi. Hänellä oli pirteän keltainen sadetakki ja punertavat posket. Silmälaseissa kultaiset kehykset. Hän pysähtyi suukottamaan pientä paitaressupoikaa, joka oli liannut vaatteensa ja itki torin laidalla. Sitten tyttö kävi ostamassa pojalle omenan ja jatkoi matkaansa.
SUODATA
