Näppäinpuhelin

Vanhainkodin arki on harmaata, yhtä harmaata kuin loskainen lokakuu. Tai nukkainen pesurätti, vaikka kuinka hoitajat yrittäisivät järjestää ohjelmaa, vanhainkoti on… tiskirätti.

Helmi Nieminen tuijottaa pihalle, ankeaan harmauteen. Harmaalle parkkipaikalle, jossa työntekijöiden autot seisovat suorissa, tylsissä riveissä. Yksikään autoista ei ole punainen, keltainen tai oranssi, edes vihreää ei riveistä löydy. Ainoastaan tummaa, harmaata ja valkoista.

Vanhus kääntää katseensa pieneen huoneeseen, valkoseinäiseen vankilaansa, kuten hän sarkastisesti naurahtaa. Mutta vain silloin, kun kukaan ei kuule. Täällä kaikki on hyvin. Vaikkei mikään oikeasti olisikaan, täällä kaiken pitää olla hyvin. Täällä on ihan hyvä olla, mutta elämä ei maistu miltään. Eikä Niemisen Helmi edes ole heikkokuntoinen, vaikka ainoa poika niin väittikin. Niemisen Helmi oli ennen vanhainkotia hilpeä ja nauravainen mummo, joka rakasti kotiaan.

Poika huolehti hänet kuitenkin tänne ennen kuolemaansa, koska kuoltuaan poika ei sitä olisi voinut tehdä. Nyt kun poikakin on kuollut, hän on aivan yksin.

Päivät päästään hän pohtii hautaamista, kuolemaa ja vanhuutta. Muita vanhuksia ja harmautta. Koko laitos alkaa jo tuntua haudalta, mutta sehän on vain hyvää harjoitusta tulevaan, Helmi toteaa.

Käyhän hän välillä jossakin. Viime viikolla hän pääsi hoitajan kanssa supermarkettiin tekemään viikon ruokaostokset, koska mummo Nieminen on normaalia hyväkuntoisempi vanhus. Vanhus, jonka pitäisi olla omassa mökissään tekemässä lihapullia lapsenlapsi katraalle.

Eilen Helmi kävi kirpputorilla. Hän kävi siellä vain tavan vuoksi, sillä hänen oli ikävä vanhoja tapojansa. Sieltä ei löytynyt muuta kuin aivan viimeisestä pöydästä vanha nokian näppäin puhelin, jollainen Helmi-äidillä joskus oli ollut. Puhelin oli toimiva ja siinä oli uusi SIMkorttikin, joten uutta ei tarvitsisi ostaa. Hän pisti sen ostoskoriinsa, sillä hänen oli ikävä vanhoja aikoja.

Pöydällä lojuva puhelin eksyy Mummon käteen. Hänen mielensä tekisi tehdä jotain uutta ja erityistä, Keltaista värisädettä harmauden keskelle. Puhelimen muistia ei ole tyhjennetty ja sen yhteystiedoissa on yksi numero. Sormi napauttaa paria näppäintä ja mummo laittaa puhelimen korvalleen.

”Lasse Korhonen, Päivää.”

Arvovaltainen miehen ääni toisesta päästä vastaa. Helmi Nieminen tuntee jännittävän läikähdyksen sydämensä tienoilla, vihdoin tapahtuu. Miehen äänestä päätellen tämä on seitsemänkymmenen ikävuoden paikkeilla… Helmi Nieminen alkaa hymyillä. Tästä alkaa… jotain.