Tuijotan peiliä, josta kalpea peilikuvani tuijottaa minua itsevarmana. Vaativana. Särkymättömänä. Se kuiskii korviini valheita.
’Oon ehjä. Oon täydellinen. Oon onnellinen.’
Jonain päivänä täydellinen kuva romahtaa. Jonain päivänä särkymätön lasi pirstoutuu sirpaleiksi päin kasvoja. Menetän näennäisen onneni ja hukun pääni sisään. Yksin.
Mitä lähemmäksi päästää ihmisen, sitä viiltävämpi on sen ihmisen lähtö. Kuuma, polttava kyynel vierähtää luomeni alta varoittamatta mitenkään. se piirtää polttavaa vanaa ja putoaa lopulta. Peilikuvani nytkähtää todellisuuteen, yhtäaikaa kanssani. Revin katseeni irti peilistä ja katson ulos. Kesä, ulkona on kesä.
Kävelen hiekkaista maantietä jälleen kerran, tietä jota pitkin taivalsin elämäni alusta. Hyppelin peltojen reunaa rakkaille niittyilleni, tummien jokien varsilta salaisuuksia etsimään. Tämä tie, niin rakas mutta kuoppainen. Tie, joka tiesi kerran kaiken tyttösestä, pellavapäästä, luonnonlapsesta. Ehkä se tietää vieläkin, jokaisen salaisuuteni. Ehkä se kuiskailee niitä vielä joskus lapsille, jotka avojaloin juoksevat tätä tietä.
’Miksi piilottelet sitä, mikä on sinussa arvokkainta?’ Se kysyy. Tämä tie, joka on minut kasvattanut. Enkä osaa vastata, vaan tunnen halua huutaa, itkeä ja nauraa. Minä rakastan tätä tietä, ja olen nyt lapsi jälleen kerran.
Hypin kuin olisin taas lapsi, enkä huomaa nuorta miestä, joka kävelee tielle keltaisen maalaistalon pihasta, ennen kuin olen jo melkein ohittanut tämän. Hän katsoo minua pitkään, enkä tunnista häntä heti. Kun tunnistan, jähmetyn aloilleni. Edessäni on ihminen, jonka kanssa kasvoin. Joka oli ensimmäinen, joka näki muutoksen minussa. Näki muurin ympärilläni, näki kasvamiseni aikuiseksi. Hän näki kun lapsuus jäi liian aikaisin, ja näki kun torjuin jokaisen ihmisen, joka lapsuuteeni oli kuulunut.
Nyt hän seisoo hiljaa edessäni. Pitkänä, komeana. Mutta tiedän hänessä olevan muutakin. Hienopiirteinen suu liikkuu hitaasti, mutten kuule mitä hän sanoo.
Viimeinen sana on kuitenkin minun nimeni. Se tulee kuiskauksena hänen huuliltaan, kuiskauksena, jota olen kaivannut. Se suhisee sydäntäni kohti, sillä hän muistaa minut vielä. Ensimmäinen ystäväni, jonka jätin lähtiessäni täältä.
Avaan suuni, mutta sanat eivät tahdo pulputa suustani, kuten yleensä. Olen paljas, hän tietää minusta kaiken. Älä esitä, tie allani huutaa. Sano, mitä sinun kuuluu, se huutaa. Kerro, että välität, se huutaa.
Kuuntelen vanhaa, pölyistä maantietä, joka kerran on nähnyt lapset, jotka nauraen sitä pitkin juoksivat etsimään unohdettuja kukkaketoja.
”Mä… mulla on ollut ikävä.”
SUODATA
