Toimistolla istui mies, epätoivoinen mies. Mies nojasi päätään kämmeniinsä, työnteosta ei tullut mitään. Ajatukset vain kiersivät samaa ahdistavaa kehää hänen päässänsä.
Jossakin nauroi lapsi. Se kikatti kirkkaalla äänellä, riemuissaan. Se halkaisi toimiston hurisevan hiljaisuuden kuin komeetta, hehkuvan kauniina ja hetkessä se oli jo syöksynyt ohi. Mies nosti päänsä ylös uskomatta korviaan. Miten tänään, juuri tänään, hiljaisen toimiston käytävillä nauroi lapsi, nauroi kirkasta, keveää nauruaan, kuin maailmassa ei murhetta olisikaan? Miehen suu vetäytyi varovaiseen hymyyn. Sitten hän tunsi poskellaan jotain lämmintä, jotain mitä hän ei ollut tuntenut siinä vuosikymmeniin. Kirkkaan kyynelen.
Miehellä oli vaimo, jota hän rakasti yli kaiken. Vaimo oli halunnut lapsen, niin pitkään kuin mies saattoi muistaa. Nyt, vihdoin, vaimo oli raskaana, hän oli hehkuvan iloinen ja kaunis silitellessään ylpeänä vatsaansa. Odotus, se teki hänestä kauniin. Hän rakasti jo lastaan hyvin paljon.
Mutta he olivat juuri saaneet tietää, että lapsi tulisi olemaan kehitysvammainen. Lievästi, mutta kuitenkin. Vaimo rakasti edelleen lastaan, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mies oli istunut koko aamun toimettomana työpaikallaan, ajatellut, ja ollut varma siitä, että olisi heidän kaikkien kannalta parasta, jos lapsi annettaisiin pois heti, kun se olisi syntynyt. Sitten he voisivat saada ehkä toisen lapsen, joka olisi ehkä terve. Hän tunsi raskaana vastuun ja huolen, tunsi jo vaimonsa surun. Tunsi, ettei tästä mennä eteenopäin. Mietti, miten tällaisesta koettelemuksesta selvitään yhdessä. Ja silloin… silloin hän kuuli, miten lapsi nauroi.
Mies säilytti tuon muiston, vaali sitä, mietti sitä yksin ollessaan. Se muutti kaiken siinä hetkessä, toi ilon ja lohdun epätoivoiselle. Toi mieleen muistoja lapsuuden iloisista kesistä, huolettomuuden ajoista.
Ja niin eräänä kesäkuun iltana syntyi pieni Joa poika,. Hänen äitinsä rakasti tätä pientä ihmettä heti, kun syliinsä sai, oli rakastanut sitä ennenkin, kantaessaan häntä sydämensä alla yhdeksän pitkää odotuksen kuukautta. Mies seurasi vaimonsa onnea, poikansa ensi hetkiä, kyynelet silmissä. Hän muisti lapsen naurun työpaikallaan, ja hylkäsi viimeisenkin ajatuksen siitä, että luovuttaisi lapsensa pois.
Tuli syksy, tuli talvi. Pienokainen kasvoi ja oppi hymyilemään. Vanhemmat oppivat jokeltelemaan kuin lapset, oppivat, mitkä ilmeet ja äänet saivat Joan nauramaan. Kaikki muu sen rinnalla oli yhdentekevää, elämä oli saanut uuden suunnan. Elämän merkitys oli eri. Oli tämä hauras ja pieni olento, joka hymyili maailman kauneinta hymyään. Monesti mies mietti, miten lähellä oli, että menetti elämänsä parhaan ajan, elämänsä merkityksen, josta ei silloin tiennyt mitään. Miten meinasi menettää mahdollisuutensa olla isä, mahdollisuuden rakastaa entistä enemmän. Vaikka kuinka olisivat halunneet, he eivät koskaan saaneet toista lasta.
Toimistolla istui mies, kiitollinen mies.
SUODATA
