Makaan kylmässä sohjossa. Viimeinen muistikuvani on välähdys, jossa tipahdan lämpimän repun rikkinäisestä kulmasta tyhjyyteen. Lyön pureskellun kumipääni kipeästi kovaan asfalttiin.
Kerran olin tärkeä, olin tarpeellinen. Poika otti minut hikiseen käteensä ja hiveli oranssia kylkeäni. Hän laski vastateroitetun kärkeni paperille ja alkoi kirjoittaa, nopeasti, varmasti, aivot kättä käskien, tietäen mitä sanoa. Teräni tylsyessä tiesin olevani merkittävä.
Eräänä päivänä minut kaivettiin pimeästä penaalista pöydälle, josta jouduin erään oppilaan käsiin. Muistan luokan kelmeät kattolamput ja ummehtuneen ilman, joka väreili jännitystä. Toinen oppilas pyöritteli minua käsissään ja jyrsi kumipäätäni kipeästi. Eikö hän tiennyt, miten paljon se sattui!
Tunnin jälkeen päädyin takaisin reppuun teroitusroskan ja repaleisten papereiden sekaan. Vieressäni oli jumppatunnilta unohtunut haiseva sukka. Luulin, että tämä olisi elämäni pohjanoteeraus, mutta väärässä olin. Nyt makaan pureskeltuna, kolhuisena, katkenneena ja viluisena sohjossa, odottaen lumiauraa. Matkaan ajatuksissani aikaan, jolloin olin tärkeä, jolloin olin joku. Ehkä vielä joskus, ehkä vielä…
SUODATA
