Pieni kertomus Valoäijästä ja elämännälkäisestä kiireestä

Porraskäytävässä tuli vastaan kolmatta kertaa samana päivänä Valoäijä. Siis tyyppi, joka jo aiemmin sääti porraskäytävän valoja, ja nyt säätää ilmeisesti taas. Hän haluaa, että on tarpeeksi kirkasta. Mun mielestä valot olivat jo aiemmin aivan liian kirkkaat, ja nyt niistä siis tulee kai vielä kirkkaammat.

Moikkasin Valoäijää kolmatta kertaa. Olin jo käyttänyt moikan ja terven. Sanoin: “Hellou taas!” Valoäijä kommentoi, että näin me ollaan kaikki erillisiä ja kaikki samaa. Myötäilin, näinhän se on. Jäin hetkeksi juttelemaan Valoäijän kanssa. Sanoin, että valoja on hyvä laittaa sadeilmalla. Valoäijä vastasi, että sadetta ei sovi parjata (vaikka en toki ollutkaan parjannut). Minä siihen, että sade tekee hyvää luonnolle, ja että kaikki on nyt puhjennut ihanasti, ja on niin vehreää. Valoäijä nyökkäili, olimme samalla valoaaltopituudella.

Hän jatkoi, että luonto on ihmeellinen ja että sillä on ihmeen kiire. Että keväisin, vaikka on vielä kylmää, kaikki herää eloon niin aikaisin. Hymyilin. Musta se oli hauska huomio. Mietin ääneen, että ehkä se on se elämännälkä, mikä saa luonnon niin aikaisin liikkeelle. Valoäijä ymmärsi ja sanoi, että meillä ihmisilläkin pitäisi olla kiire. “Niin, tietyllä tavalla”, vastasin. VÄ jatkoi, että kiire kokea ja elää. Olla elämännälkäinen. Olin samaa mieltä. Ajatus oli kutkuttava. Elämännälkäinen kiire.

Valoäijä kehotti viemään eteenpäin tätä kiireen sanomaa. Lupasin ja huikkasin, että nähdään taas.