Nimetön 2

Lehtori Lammikko makasi puoliunisena puron äärellä. Veden hiljaista soljuntaa lukuun ottamatta maastossa oli hiljaista. Silti jokin oli kiskonut Lammikon vuoteestaan ennen aamukahvia.

Lammikko on paitsi biologi myös laajalti tunnustettu ornitologi. Siksi tästä päivästä oli tuleva hänelle mieleenpainuva, järkyttävä ja tiedon perusteita horjuttava.

Sitten äänekäs mätkähdys! Lammikko availi rähmäisiä silmiään. Toinen mätkähdys. Ja kolmas, kaikista voimakkain, kuin ukkonen. Lammikko nousi vapiseville jaloilleen etsien epätavallisten äänien lähdettä. Maassa hänen ympärillään oli rykelmittäin lintuja, kasa siellä, toinen tuolla, melkein kaikkialla, minne Lammikko silmänsä suuntasi. Enkö näitä tullessani nähnyt?

Taas mätkähdys, jota seurasi niiden katkeamaton virta. Taivaalta todella tippui lintuja! Ne olivat sinisiä, punaisia ja mustia.

Lammikko ei tunnistanut näkemiään lintuja, vaikka oli alan asiantuntija. Ja missä ovat kaikki ihmiset, kalastajat, uimassa olevat lapset ja muut, olenko yksin täällä lintujen keskellä?

Lammikko mieli järkkyneenä.

*

Maan alta työntyi jokin epämääräisen näköinen uloke. Lammikosta se näytti päälaelle, mutta minkä tai kenen, siitä ei saanut selvää.

Sininen lintu mätkähti päälaelle, minkä tai kenen, siitä ei saanut selvää. Päälakeja nousi lisää, kuka tai mikä ne oli kutsunut?

Kokopunainen lintu mätkähti päälaelle, minkä tai kenen, siitä Lammikko ei saanut vieläkään selvää. Ääntäkään ei kuulunut linnusta, joka oli kai kuollut, eikä päälaesta, jonka tilasta ei saapunut vihjeitä.

Mutta missä ovat kaikki ihmiset, Lammikko yritti saada tilanteen haltuunsa. Olenko aivan yksin täällä?

Lammikko mieli järkkyneenä.

*
Pianon koskettimien päälle putosi musta lintu. Se erottui vain kaistaleittain, mutta synnytti riitasoinnun, joka ilmeisen improvisoituna oli varsin vaikuttava.

Mätkähdys. Lisää samanlaisia. Paljon pianoja. Riitasointu nyt erilainen. Vaikuttava silti. Päälakeja ponnahti ja ampaisi näkyviin, ja lintuja kuin magneetteja niiden päälle. Varmasti ympäristötaidetta jonkun silmissä, muttei lehtori Lammikon.

Yksinjäämisen kammo heittelehti ja vääntyili ilkeästi Lammikon sisuksissa. Kasvoissa häiriön merkkejä, hallitsematonta nykimistä. Juomatta jääneestä aamukahvista ei enää ajatustakaan. Jalkojen vapina suurempaa, jos mahdollista.

*
Tässä oli ennen ollut tuuhea metsä. Nyt jos kääntyisin 360 astetta, näkisin vain sekasortoa ja hävitystä. Alanko tottua tähän, lehtori Lammikko ajelehti sisäisessä virrassaan aivan pihalla. Tämäkö on loppu? Eipä tuntunut paljon missään. Pahempaakin on ollut, erehtyi Lammikko kuvittelemaan ajatuksissaan. Pitäisikö tässä muka taputtaa tai heilutella käsiä, pyörittää niskaa ja tehdä kyykkyjä?!

Sitten Lammikko havahtui takaisin aikaan ja paikkaan, niin sanottuun todellisuuteen: Aiemmin ympärilläni oli ollut ihmisiä. Vaikka kääntyisin nyt 360 astetta, näkisin vain sekasortoa, hävitystä ja kaatuneita.