”Noni, vihdoin sitä suvaitaan ilmaantua. On tässä ehditty odotellakin”, vanha Boh sanoi ja nosti päätään montulle painuneesta tyynystä. Hän yritti vääntäytyä istuvampaan asentoon, mutta voimat eivät tahtoneet riittää.
Narahtelevan sängyn vieressä seisoi pitkä, tummaan villakangastakkiin pukeutunut mies. Boh mietti ohikiitävän hetken, miksei ollut havahtunut miehen saapumiseen, sillä sängyn lisäksi kaikki muukin hänen pienessä mökissään narisi tai vinkui tai valitti, oli kyseessä sitten lattialauta, sarana, hiiri tai hiilihankoa pakeneva veronkerääjä.
”On ollut kiireitä”, mies sanoi pahoittelevaan sävyyn. ”Domsburgissa paloi kerrostalo. Puuhaa riitti.”
”Täällä on sitten jouduttu kitumaan sängyn pohjalla. Joutais jo tästä rotiskosta”, vanha Boh sanoi kärttyisästi.
”Kohta on aika”, mies vastasi.
”Minä olen kyllä valmis.” Bohin äänessä kuulsi uhmakkuus, joka sortui raakkuvaan yskäryöppyyn.
Mies odotti kärsivällisesti kunnes puuska meni ohi ja Boh sai nostettua sameaksi kuluneen vesilasin yöpöydältä kuivuneille huulilleen.
”En minä nyt hätiköimään voi alkaa”, vieras puolusteli.
”Tulit juttelemaan mukavia sitten?” vanhus sylkäisi sanat veden liukastamalta kieleltään. ”Toinen kituu sängynpohjalla ja sinä tulit lämpimiksesi jutustelemaan?”
”Ei ole minun tehtäväni päättää aikataulusta”, mies sanoi. ”Olen pahoillani, mutta sinun aikasi ei ole vielä.”
Boh murahti tyytymättömänä.
”Tulin pyytämään palvelusta”, vieras sanoi nyt epävarmaan sävyyn. ”Viimeistä palvelusta.”
Vanhus tuhahti. ”Vai pitäisi töihin vielä ruveta.” Ivalliseksi tarkoitettu naurahdus kiskoi perässään uuden yskänpuuskan.
”Sinua parempaa veitsenteroittajaa ei ole. Eikä tule olemaan.” mies sanoi yskän jälleen rauhoituttua.
Boh päästi ilmoille vain vinkaisevan äännähdyksen ja hengitteli syvään. Joko yskiminen oli saanut hänet väsähtämään tai kehut tuntuivat yhä hyviltä vanhan ammattilaisen korvissa.
Hetken kuluttua Boh totesi kuivasti: ”Kukapa meitä enää tarvitsee. Ei noita töitä juuri viimevuosina ole ollut. Jos olisi ollut, niin olisin varmaan saanut tuon katonkin paikattua. Ei olisi tullut tätäkään kuolemantautia.” Vanhuksen nauru rahisi ja oli vähällä jälleen äityä yskänpuuskaksi, mutta laantui rohisevaksi huokaukseksi.
”Kukaan ei ole saanut tätä yhtä teräväksi”, mies sanoi ja nosti takkinsa helmoista esiin viikatteen. Sen terä oli kulunut kapeaksi kuin kaislan lehti. ”Sielut irtosivat niin, että helähdys vain kuului.” Mies siveli terää kalpealla sormellaan.
Boh huokaisi. ”Noh… olkoon menneeksi”, hän sanoi ja nousi vaivalloisesti istumaan sänkynsä reunalle. Laihat kuhmuraiset jalat hakivat hetken, kunnes löysivät tutut reikäiset tohvelit.
Hetken voimia keräiltyään Boh totesi: ”Noniin, mennään” ja nousi tutiseville jaloilleen vetäen aamutakkiaan tiukemmin ympärilleen.
Hän väisti keskilattialle pesuvadin ympärille levinneen lammikon ja köpötteli pirttinsä vastakkaiseen nurkkaan, jossa sijaitsi tahko, ruuvipenkki ja ruostuva röykkiö sekalaisia työkaluja, ruokailuvälineitä ja teräaseita. Hän istuutui tahkon ääreen huoahtaen. Tällä välin pitkä mies oli irrottanut viikatteen terän ja ojensi sen vanhukselle, joka kosketteli terää kuin naisen huulia ja katseli sitä kattolampun kalvakkaa heijastusta vasten.
”Johan tuo on aikakin teroittaa. Eihän tällä saa poikki edes porvarin selkärankaa”, hän sanoi ja sai juuri ja juuri estettyä naurunhykerryksensä muuttumasta yskänrytinäksi.
Boh pyöräytti reuman runtelemalla kädellään tahkon liikkeelle ja polki sitä tottuneesti kiihtyville kierroksille. Hän painoi metallin kiveä vasten. Rahina täytti pienen pirtin.
Jonkin aikaa tahkottuaan vanhus sanoi hengästyneenä: ”En muistanutkaan… kuinka… raskas tämä on polkea. Vielä olisi toinen puoli jäljellä… Et sinä voisi polkea välillä?”
”Minä en valitettavasti voi materiaaliseen maailmaan ottaa osaa. Vain viikate on minun välikappaleeni siihen.”
Vanhus hymähti tyytymättömänä ja mumisi: ”kuolinvuoteelta vielä piti töihin kömpiä.”
Hän vaikutti saavansa äkäisyydestään lisävoimia. Kivi sirisi ja rahisi entistä kerkeämmin, kunnes jonkin ajan kuluttua hiljeni.
Mies otti Bohin tutisevin käsin ojentaman terän kiittäen vastaan, käänteli sitä kädessään ja kokeili sormenpäillään. ”Työ näyttää yhtä laadukkaalta kuin aina ennenkin”, hän sanoi. ”Kokeillaampas.”
Viikate todellakin helähti leikatessaan.
”Kyllä vain, hienosti leikkaa. Kyllä tällä taas pari vuotta pärjää”, mies sanoi astellessaan kohti pirtin ovea. ”Saa nähdä mitä sitten tapahtuu. Sitten on varmaan vaihdettava puimakoneeseen…” Mies astui pirtin ovesta avaamatta sitä. ”Heheh… puimakoneeseen.”
SUODATA
