Kissa

Halusin kokeilla, oliko se laiska, pusikoissa hitaasti hiiviskelevä ja roskakatoksen laatoituksella loikoileva kissa todellakin niin vikkelä kuin kissojen väitettiin olevan. Niinpä iskin sitä lapiolla päähän. Ei se ollut.

Tarvoin hermostuneena kissanraadon ympärillä ja mietin mitä tekisin sille. Vein sen ostarin takana olevaan metsikköön ja hautasin sammalen alle ja pian unohdin koko asian. Olin silloin ensimmäisellä luokalla.

Kissa juohtui uudelleen mieleeni vasta muutaman vuoden kuluttua. Yritin etsiä paikkaa, johon olin raadon haudannut, mutten löytänyt. Tekoni alkoi vaivata minua. Ilmeisesti olin kypsynyt näiden muutaman vuoden aikana sen verran, että aloin kokea moraalista häpeää teostani. Ajattelin toistuvasti kissaa ja naapuriperheen hätää, kun niiden rakas lemmikki oli kadonnut.

Huomasin jollain kummallisella tavalla tuntevani kissan sisälläni. Olin tuntenut sen heti lapiotempun jälkeen, mutta osasin yhdistää uudet oudot ruokahaluni ja pitkät kävelylenkit kissaan vasta nyt. Kun ymmärsin asioiden yhteyden, kissan henki vahvistui sisälläni. Näin sen peilistä, sen keltaiset, epäinhimilliset silmät tuijottivat minua omien silmieni takaa. Jos olisin kaivanut silmäni pois päästäni, niiden takaa olisivat vilkkuneet kissan silmät. Kissan kapeat silmäterät, kuin veitsellä viilletyt.

Huomasin syöväni vain lihat lautaseltani. Vanhempani huolestuivat tästä ja olettivat lisääntyneen nukahteluni johtuvan hiilihydraattien ja muiden ravintoaineiden puutteesta. Mutta minä tiesin paremmin, sillä kissa sisälläni halusin nukkua usein ja paljon.

Hereillä ollessani tunsin itseni rauhattomaksi. Jahtasin pienempiä lapsia ja kun sain ne kiinni, riepottelin niitä ja löin ja viskoin maahan. Opettajat valittivat vanhemmilleni ja vanhempani minulle, vaikken itse ymmärtänyt tehneeni mitään väärää. Toteutin vain sisäistä kissuuttani.

Pian en enää ajatellut kissaa ja itseäni erillisinä olentoina. Kissan silmät eivät olleet enää syvällä omieni takana. Näin peilistä niiden nousseen omien silmieni tilalle. Mustat silmäterät katsoivat minua keltaisten silmämunien läpi.

Hampaitani kutitti. Halusin iskeä ne saaliiseen.

Eräänä päivänä huomasin naapurirapun viisivuotiaan Santun leikkivän yksin pihan hiekkalaatikolla. Ketään muuta ei näkynyt. Tiesin tilaisuuteni tulleen.

Houkuttelin Santun mukaani metsään lupaamalla makeisia ja Pokemon-kortteja.

Kun olimme ylittäneet umpeen kasvaneen niityn, pienen metsikön ja tulimme ränsistyneelle ladolle, aloin kertoa yksityiskohtaisesti kuinka tappaisin hänet ja repisin ruumiin kappaleiksi. Santtu purskahti itkuun ja minun suuni täyttyi syljestä. Hän katsoi minua epäuskoisena ja sanoi, että valehtelin ja että olin tuhma. Minä sanoin, että hänen pitäisi paeta, tai kertomani tapahtuisi. Santtu ryntäsi hapuilevaan juoksuun kohti Rännistöntietä.

Annoin hänen juosta ja itse kiersin ladon, ennen kuin ryntäsin jahtiin.

Tunne oli sanoinkuvaamattoman voimallinen. Olin muuttunut saalistavaksi pedoksi. Loikin juurakoiden ja mättäiden yli ja saavutin Santun nopeasti. Iskeydyin häneen kuin piiska, kaadoin mutaiseen niitynpohjaan ja iskin hampaani hänen kaulaansa. Teräviksi muuttuneista raateluhampaista huolimatta sain repiä aikani ennen kuin veri tirskahti kielelleni. Maku sai kaikki kehoni hermonpäätteet mouruamaan. Korvissani humisi ja näkökenttäni kutistui kapeaksi tunneliksi.

Santtu huusi ja itki ja kusi housuihinsa.

Raastoin ja riuhdoin, raatelin ja revin. Santun liha oli sitkeää ja pojan tappaminen yllättävän työlästä. Huuto ei ottanut loppuakseen, vaikka yritin kaikin voimin repiä kurkkutorvea auki. Verta kyllä riitti, sen metallinen maku antoi minulle lisää intoa ja voimaa.

Siitä huolimatta aloin väsyä. Päätin pitää lyhyen hengähdystauon. Pyyhin verta ja sylkeä leualtani.

Heinikossa nyyhkivä Santtu näytti onnettomalta. Kaula oli täynnä ilkeitä hampaanjälkiä, mutta verta valui vain muutamasta kohdasta.

Kissa tuntui kutistuvan sisälläni. Se ei ollut enää vahva ja verenhimoinen. Olin pettynyt, mutta päätin kuitenkin yrittää vielä. Kumarruin Santun kaulalle ja kahmaisin hanpaisiini niin suuren määrän ihoa kuin sain, ja kiskoin niin, että leukoihini sattui. Jotain antoi periksi. Kuulin rusahtelua, tunsin Santun vihdoin lopettavan rimpuilunsa.

Yhtäkkiä minut survaistiin maahan.

Kun sain kammettua itseni käsieni varaan, näin kahden vanhemman pojan seisovan liikkumattoman Santun vierellä.

Yritin livahtaa karkuun heinikon sekaan, mutta kissa oli lopullisesti kadonnut kehostani. Poika tarttui minuun ja väänsi käteni kipeästi selkäni taakse.

Tunsin keltaisten silmien katselevan tyytyväisenä jostain kaukaa. Sitten kissa luikahti elämän ja kuoleman välisestä kapeasta ikkunanraosta lopulliseen olemattomuuteen.