Vaihtokauppoja

Olin päättänyt laskeutua vuorelta torille. Vuorella oli kaunista ja hiljaista, mutta myös yksinäistä ja tuulista. Halusin kohdata ääniä, valoja, värejä ja niitä kaikista tärkeimpiä: ihmisiä.

Torilla kuumuus oli huumaannuttavaa, hälinä helpottavaa, elämän ei pitänytkään olla eteeristä.
Pujotellessani kojujen välissä törmäsin iäkkääseen, kieronoloiseen mutta kummallista kunnioitusta herättävään myyjään, jonka pöydällä oli ainoastaan kaksi tuotetta.
”Haluaisitko olla hyrrä vai robotti”, hän kysyi minulta, valheellisen veitikkamaisesti. Hänen edessään oli söpö, värikäs fidget spinner ja vanha, metallinhohtoinen Space Robot-lelu.
”Hyrrä”, vastasin samantien.
”Miksi?” myyjä kysyi ja hänen äänensä oli vakava. Katse silkkaa terästä.
”Se pyörii. Se on näppärännäköinen, villi ja iloinen. Robotti näyttää romiskolta, kolholta, sydämettömältä, muinaiselta. Se on raskas, tyylitön, synkkä. Etenee hitaasti, varovaisesti ja rutisee. Hyrrä kieppuu ja kieppuu, pyörii lähes hysteerisenä. Robotti laahustaa, jähmeänä ja kömpelönä, kraah-kraah, hyrrä pyörii viuh-viuh.”
”Mutta. Oletko huomannut, hyrrä vaan pyörii paikallaan. Robotti on hidas, mutta etenee. Hyrrän vauhti hiipuu ja hidastuu. Robottikin pysähtyy mutta se on vaappunut jo nurkan taakse. Robottia voi ohjata, jos se lähtee väärään suuntaan, kaatuu tai kävelee seinää päin. Hyrrään ei saa otetta. Sen voi vaan kertalaakista pysäyttää, ei muuttaa suuntaa. Robotti kaatuu, hyrrä lentää lattialle, viuh-viuh vaan.” Myyjä esitelmöi.
Hän ei selvästikään pitänyt myyntipuhetta. Tunsin itseni ahdistuneeksi joten jatkoin matkaani eteenpäin.

Seuraavaksi minut pysäytti kokomustiin pukeutunut herra, sutjakka ja tyylikäs, mutta jotenkin kolkko ja karmiva.
”Olen Herra K. ja kerron sinulle jotakin, säästän aikaasi.” Mies aloitti, läpitunkevasti silmiini tapittaen. ”Voit pyöriä torilla petojen kanssa, mutta et kuitenkaan saa yhteyttä kenenkään. Voit katsoa vierestä kun ihmiset syövät ja juovat yhdessä, iloitsevat ja heillä on hauskaa. Sinua ei katsota, kukaan ei edes huomaa sinua. Sinulle ei ojenneta tuolia, ihmiset kääntävät selkänsä. Jäät ulkopuolelle seisomaan. Yksin.”
Suuni kirjaimellisesti loksahti tyrmistyksestä auki. Mitä ihmettä tuo karmea puku-ukko selitti.
Hän jatkoi maanisesti supattaen: ”Ainoastaan ahneet huijarit ja petkuttajat lähestyvät sinua koska he vaistoavat yksinäisyytesi. Turvattomuutesi. He huomaavat sinun olevan naurettavan helppo kohde myydä jotain typerää rihkamaa. Ja kun he ovat saaneet rahasi, olet heille merkityksetön, mitätön. Olet näkymätön kaiken keskellä. Kammottavalle vuorellesi kuuluu torin remuisa ilonpito ja valot vilkkuvat, mutta siellä olet ainakin näkymättömissä, turvassa. Ja laahustaessasi kohta takaisin vuoresi suuntaan, pettymystäsi pidätellen, niin vieläkin kuvittelet ihmisten huomaavan lähtösi, toivot niin epätoivoisesti että joku tulisi hakemaan sinut takaisin, antaisi sen tuolin, kysyisi mitä sinulle kuuluu. Toivo, kuvittele, usko – mutta sellaista ei tapahdu. Voit seistä torin ja vuoren välissä ja odottaa. Odota vaan, mutta älä pitkästy. Voit seisoskella vuosia ja taas vuosia, mutta mitään ei tapahdu. Seisot yksin. Kiipeä siis vuorelle. Voit ainakin ihastella kun aurinko laskee.”
”Tiedätkö mitä Herra K, sinä olet melkoisen armoton tyyppi. Ja olet varmaankin oikeassa, en epäile sanojasi hetkeäkään. Mutta minä en odota mitään, en ojennettua tuolia, en kontaktia, en huomiota. En vaadi päästä keskemmäs, en tulla nähdyksi tai kuulluksi. En enää. En ole näkymätön koska näen itseni. Ja vaikka olisin hyrrä tai robotti tai molempia jaksottaisesti tai vaikka jumalauta hiilisangolla ratsastaja Juupajoelta niin sillä ei ole mitään merkitystä. Haluan vaan yksinkertaisesti olla. Torilla.” Ilmoitin.
Herra K. kohautti välinpitämättömän arvovaltaisesti olkapäitään eikä ollut enää kiinnostunut.

Tipunkeltaiseen viittaan sonnustautunut myyjä huiskutti minulle kauempaa ja kailotti väkijoukon mekkalan yli: ”Kultaseni, kultaseni, olen sinun! Myyn hurmaavan värikästä aikaa, anna minun olla suosikki-ihmisesi. Kiinny minuun, tule minusta riippuvaiseksi, ole pakkomielteinen. Innostu, ihastu, rakastu, epävarmaudu, pelkää kuollaksesi. Se on sitä oikeaa elämää.”
Toinen viittamyyjä tönäisi tipunkeltaisen karskisti sivuun huutaen: ”Persoonallisuutta. Osta minulta persoonallisuutta. Halpaa, kertakäyttöistä tauhkaa, mutta elintärkeää.”

En tarttunut tarjouksiin, sen sijaan ostin toiselta kojulta juotavaa. Myyjä iski minulle ovelasti silmää, jostakin syystä hän näytti vahingoniloiselta. Olin janoinen ja juoma maistui hyvältä, se oli pirskahtelevaa, makeaa nestettä lasisessa pullossa, etikettikin oli kaunis. Ostin myös pienen viipaleen kakkua. Nojasin seinään, join limsan, söin kakunpalan ja katsoin elämää ympärilläni. Se ei pysähtyisi vielä pitkään aikaan.
Tämä oli kenties kummallisin tori missä olin koskaan käynyt.