Teetä ja sympaattista hermostoa

Tapaan ystäväni Tarjan, Marjan ja Arjan perinteiseen tapaan Tarjan luona. Olemme tunteneet toisemme kauan ja vuosien mittaan olemme luoneet tradition, tapaamme Tarjan kotona, yleensä kerran kuukaudessa – joskus useammin, joskus harvemmin.
Haluaisin nauttia näistä tapaamisista, mutta se on alkanut käydä vaikeaksi.

Istumme ihanasti katetun pöydän ääreen; ruiskaunokkikuvioiset kahvikupit, sinertävät pellavalautasliinat, muhkea valkosuklaakakku pikkusuolaisten ympäröimänä. Tarja rientää ensimmäisenä luokseni höyryävän posliinikannun kanssa.
– Sinähän et juo kahvia, joten valmistin sinulle ihan erityisjuomaa, valkoista Pai Mu Tan-luomuteetä.
– Kuulostaa aivan upealta, mutta joisin kyllä mieluummin kahvia.
– Niinkö? Minä muistelisin, että olet aina juonut teetä.
– Ei, nyt muistat valitettavasti väärin.
– Ai, hän puhahtaa närkästyneenä ja kiikuttaa jupisten teekannunsa takaisin keittiöön.
Pitäisikö minun nyt ottaa teetä koska hän on nähnyt vuokseni ylimääräistä vaivaa, ja saattaa murjottaa. Mutta tee saa vatsani aivan sekaisin. Kun jään pohtimaan tätä ongelmaa, Tarja on jo palannut pöytään eikä vaikuta enää niin pahastuneelta.
Juttelemme niitä näitä elämästä ja jossakin vaiheessa Marja kääntyy puoleeni:
– Sinähän nykyään harrastat sitä luontokuvaamista.
– Niin no, olen harrastanut sitä jo jotain kolmekymmentä vuotta.
– Minä olen käsittänyt, että olet aloittanut vasta nyt.
– Ei, olen harrastanut sitä jo vuosia.
– Mutta ethän sinä ole koskaan ollut mikään luontoihminen.
– Ööö, olenhan minä aina ollut vähän niin kuin… luontoihminen.

Seuraavan kerran tavatessamme Tarjan häärää jälleen kahvikannunsa kanssa ja heläyttää minulle iloisesti:
– Ehei, älä pelkää, en kaada sinulle kahvia kun sinähän et juo muuta kuin teetä. Tuon sinulle teetä ihan tuossa tuokiossa. Mustaa, maustettua teesekoitusta.
Jälleen valinnan äärellä: Tarjan ärsyyntyminen vai ärsyyntynyt vatsa?
– Minä kyllä ottaisin mielelläni kahvia.
– Mutta ethän sinä ole koskaan juonut kahvia, Tarja huudahtaa.
– Olen juonut kahvia kaksitoistavuotiaasta asti, yli kolmekymmentäviisi vuotta kahvia. Kahvia, en koskaan teetä.
– Vai niin. Hän pyöräyttää silmiään epäuskoisen näköisenä, tuhahtaen ärtyisänä.
Sen jälkeen Marja kääntyy puoleeni:
– Nyt kun sinä olet aloittanut sen luontokuvaamisen niin millaista se on? Kun eihän kukaan meistä ole koskaan ollut mikään luontoihminen.
– Olen kuvannut kolmekymmentä vuotta, joten en nyt sanoisi, että olen vasta aloittanut.
– Mutta sinähän olet vasta aloittanut, näin olen käsittänyt, hän ilmoittaa terävästi.
– Ei, olen harrastanut sitä jo vuosia.
– Niinkö? Etpä ole koskaan aiemmin maininnut asiasta.
– Olen minä tainnut joskus mainita…
Nyt Marjakin näyttää ärsyyntyneeltä, louskuttaa pullaa leukaperät kireinä ja tunnen epämääräistä syyllisyyttä.

Tapaamme kuukauden päästä uudelleen.
Arja kertoo, että on viime aikoina kävellyt paljon luonnossa.
– Oho, onpa orginellia, hihkaisee Marja ihastuneena ja lyö käsiään yhteen, – Minä olen aina ajatellut ettei kukaan meistä ole mikään luontoihminen, mutta näköjään joukostamme löytyy sittenkin yksi sellainen.
Tarja pyyhältää paikalle kahvikannuineen ja sanoo minulle hymyillen:
– Ja sinulle tuon tuotapikaa teetä kun sinä et juo sitä kahvia.
He eivät ole muistisairaita ihmisiä.
Ilmoitan Tarjalle, että paskannan sarjatulena housuuni jos juon kupillisenkin teetä. Käännyn katsomaan Marjaa ja totean rauhallisesti:
– Minä olen luontoihminen, olen aina ollut luontoihminen, viimeiset kolmekymmentä vuotta jos jotain olen ollut niin luontoihminen.
Hiljaisuus on jäätävä. Otan kassini, laitan eteisessä kengät jalkaan ja häivyn paikalta.