Nukkekoti

Se oli erityinen retki kaupungille.
Minä olin ollut sairaana – olin lapsena aina sairaana – mutta tällä kertaa äitini halusi jostakin syystä mennä kanssani keskustaan. Me olimme vieraita toisillemme, mutta muistan jonkinlaisen lämmön, häivähdyksen kiintymystä välillämme. Se oli harvinaista. Ehkä hän oli iloinen, että olin hetken aikaa vähemmän sairas, vähemmän tarvitseva, vähemmän rasittava.
Me päädyimme paikalliseen marketiin, yläkerrassa oli paljon leluja. Jäimme ihastelemaan nukkekotia. Kotona ei ollut leluja, mutta nukkekoti meillä oli. Se oli käsintehty, tummanruskea, ruma ja kolkko lautarakennelma, suurikokoinen, raskas, kammottava ja tyhjä. Kaupan nukkekoti oli jotain täysin erilaista: muovinen, avattava, kevyt, kullankeltainen. Moniruutuiset, pikkuriikkiset ikkunat, valkoiset, koristeelliset ikkunanpuitteet, hurmaava sivuparveke. Se oli kaunis, rakastettava, söpö, kodikas. Katselin nukkekotia, silitin sen pintaa, hengitin kiivaammin. Se oli ihaninta mitä olin eläissäni nähnyt.
Äitini osti sen.

Nukkekoti oli itsekoottava, lähes juoksujalkaa palasimme paketin kanssa kotiin ja äitini oli yhtä innoissaan kuin minäkin. Hän oli aniharvoin innostunut. Siskoni tuli koulusta kotiin ja me kokosimme talon yhdessä. Se oli hauskaa, jännittävää ja lopulta se suloinen mökki koristi huonettamme. Äiti siirsi romuluisen ja ankean, vanhan nukkekodin kaappiin. Tajusin, että se puistatti häntäkin.

Isä tuli kotiin yöllä, humalassa kuten aina. Meitä jännitti hänen tulonsa niin paljon, että harvoin pystyimme nukkumaan. Minä pissasin usein pelosta sänkyyn. Avain kääntyi, ulko-ovi vedettiin raivon vallassa kiinni.
Hän tuli aina siskoni ja minun yhteiseen huoneeseen, vihaisena. En koskaan ymmärtänyt miksi hän oli niin raivoissaan. Mutta nykyään ymmärrän, että hän oli pinnistellyt koko päivän ja illan, ollut tehokas töissä ja illalla baarissa supliikki seuramies – kotona sai räjähtää. Laskelmoitua pahuutta. Aina oli jokin pielessä, aina oli joku syy aloittaa riehunta. Etukäteen ei koskaan voinut tietää mikä olisi se syy sillä kertaa.

Hänen häijy katseensa kiersi huonetta, olivatko liian sekaiset kirjoituspöydät hyvä tekosyy, vessan pyyhkeisiin jääneet tahrat, ne hemmetin lämpöpatterit – niistä pattereista tappelu alkoi usein vaikken muista miksi tai miten.
Katse kiersi – ja osui uuteen nukkekotiin. Muuta ei tarvittu. Huuto alkoi, muistan vaan hätäännyksen, kauhun ja pelon. Hän huusi, meille, äidille, kävi kimppuun. Isolla jalallaan, sylki suupielistä roiskuen, karjuen hän talloi nukkekodin pirstaleiksi. Seinät lentelivät ympäri huonetta, hurmaava parveke rusentui jalan alla. Ja kuinka hän nautti. Hän nautti aikaansaamastaan surusta, tuskasta, pelosta ja itkusta. Hän rakasti itkettää ihmisiä.
Meteli jatkui ja jatkui, mutta minä katsoin hiljaa nukkekodin raunioita. En ollut itkenyt enää vuosikausiin.

Seuraavana aamuna kullankeltaisesta nukkekodista ei näkynyt palaakaan, äiti oli kerännyt rippeet yöllä ja vienyt roskiin. Siitä ei enää puhuttu koskaan. Ruma, ruskea kolhoosi oli siirretty takaisin sen tilalle.