Abrakadabra!

Myymälän kello kilahtaa tulijan merkiksi. Minä tiedän, että se on hän. Minä vaistoan aina kun hän on lähistöllä, lähestymässä, ilmestyy jostakin.
Jos olisin kiinnostunut hänestä pitäisin sitä takuulla jonkinlaisena maagisena yhteytenä. Nyt pidän sitä Universumin varoitusmerkkinä: piiloudu, pakene. Mutta myyjä ei voi piiloutua saati paeta.

En muista miten se sai alkunsa, miten hän ensimmäisen kerran purjehti myymälään ja samalla elämääni. Ja nimenomaan purjehti, suurena ja mahtavana kuin valtamerilaiva. Tankkina, joka ei väistänyt muuta kuin puuta.
Se tynnyrimäinen olemus, nuhruinen safaripaitapusero, pysähtyneeltä tropiikilta haiseva hiki, valtava naama kuin venytettyä, raakaa taikinaa, joiden yläosassa loimotti pistävänsiniset siansilmät.
Ja hymy. Mairean miellyttäjän hymy. Jähmettynyt hymynaamio, groteski hullunvirne, jossa piili partaveitsi.
Minä olin asiakaspalvelijan roolissa, muovisen miellyttävä, harkitun seurallinen, sopivan väistelevä. Kuuntelin ihmisten jaaritusta päivästä toiseen reagoiden siihen kuin keskitason näyttelijä, muka kiinnostuneena ja innostuneena, sopivan välimatkan päässä.
Hän ylitti rajat rytisten, puhui itsestään – tietenkin – molkotti koko elämäntarinanasa katkeattomana tulvana. Pyyhälsi paikalle suu käyden, siansilmät kiiluen.

Mutta hän ei ollut pelkästään loputtoman kiinnostunut itsestään, sivulauseista kävi ilmi että hän tiesi minustakin paljon. Liikaa.
Ja ne mitä hän ei tiennyt, hän oletti tietävänsä, oli tehnyt johtopäätöksiä uskoen niiden pitävän paikkansa. En korjannut, ei hänen tarvinnut tietää yhtään enempää.
Jossain vaiheessa hän alkoi jättää runolappusia. Karmeita, teennäisiä tekeleitä jotka käsittämättömin, ontuvin riimein kuvasivat ihanuuttani hänen silmissään tai käsittelivät jonkinlaista palavan rakkauden tuskaa banaalein kielikuvin.
Hän oli selvästi lukenut runojani ja jäljitteli niitä kiusallisella tavalla; minun ikitalvea kuvaavassa tummasävyisessä tekstissäni ”pimeys kitansa aukaisee”, hänen seuraavana päivänä kiikuttamassaan sekavassa ja sisällöttömässä väkerryksessä ”hullu käärme mustan kitansa aukaisee”. Kuvitteliko hän todella minun luulevan meidän olevan jotenkin samalla kirjallisella aaltopituudella?
Hän piti itseään syvällisenä taiteilijana, runoilijana. Hän halusi olla taiteilija ja jonkinlainen mystinen, piinattu pimeyden prinssi koska uskoi minun innostuvan sellaisesta. En olisi lähtökohtaisestikaan ollut innostunut, mutta eihän hänellä ollut edes minkäänlaisia edellytyksiä siihen. Hän ei ollut muuta kuin hyllyvä, lahjaton ihraritari, turvonnut kentauri, yksisuuntainen katu. Minä en ollut se millaisena hän minut näki. Eikä hän ollut se millaisena itsensä näki. Se oli hänen oma unelmansa kudelma.

Ensin puhetta ja runolappusia, sitten hän olikin jo joka paikassa. Kaarsi ostoskärryineen jostakin kulman takaa, tyhmät urheilutossut läpsyen. Vaikka hänen perusolemuksensa, kantava, naukuva äänensä ja ruma naamansa oksettivat minua jo alun alkaen niin aloin aistia hänessä myös tarkoin piiloteltua väkivaltaisuutta. Osasin kuvitella kuinka nuo pulleat, sileät pikkunyrkit viuhuisivat ilmassa ja pitelemätön raivon hehku nousisi siansilmiin. Hänellä oli kokoonsa nähden liian pienet kädet. Olin pannut sen merkille koska hän yritti usein koskea kasvojani ja murjotti kun työnsin hänet pois – mitä muuta myyjä voisi tehdäkään. Sen jälkeen suupielet roikkuivat pettyneenä valuvassa taikinassa.
Hän tuli työpaikalleni, tajusin hänen seuraavan minua sosiaalisessa mediassa, hän luki runojen lisäksi kolumnejani, hän oli päätellyt ketkä olivat lähimpiä ystäviäni ja lähetellyt heille kaveripyyntöjä. Hän tiesi missä asuin. Ja hän soitteli, tiesin vaistomaisesti hänen olevan puhelujen takana vaikka ne tulivatkin tuntemattomasta numerosta eikä kukaan sanonut sanaakaan. Soittaja kuunteli hetken ja sulki luurin.

Minä en pelännyt, minua raivostutti. Se sisälläni ikuisesti roihuava, mittaamaton viha pääsi valloilleen. Tässä minä olen, yksityinen ihminen, joka tekee työtään, kirjoittelee toisinaan, elää omaa hiljaista, varjeltua elämäänsä ja yhtäkkiä tuollainen tyhmyri kaahaa jostakin ja yrittää tunkea siihen väkipakolla häiriten kaikkea, pilaamalla kaiken.
Se ei vaan käy. Hän oli lukenut kolumnini magiasta ja tuli keekoilemaan pitäen itseään jonkinlaisena asiantuntijana. Tietämätön typerys haluaa olla runoilija ja musta maagikko – no, magia on villiä runoutta joten annetaan sinulle molempia, paksukainen.

Minä lähdin treffeille. Ehdotin kävelyä metsässä. Hän oli sietämätöntä seuraa. Tiesi kaikesta kaiken, ohjeisti, hyllyvä besser-wisser, joka odotti suu maiskuttaen suurta romanttista käännettä, kosketusta.
Istuimme penkille. Hän toi naamansa lähelle ja alkoi lässyttää kuin lapselle. Hän kosketti reittäni, ”pieni polvi, miten pieni polvi”, hänen lepertelevä äänensä maukui, turpea suu turpeassa naamassa lähestyi. Hänen kasvoistaan alkoi samassa kasvaa lehtiä. Muodonmuutos oli alkanut.

Hän alkoi muuttua silmieni edessä laakeripuuksi, mutta pysäytin sen. Ei, laakeripuu oli liian herkkä, juhlava ja sievä, liian erikoinen. Näissä asioissa oli syytä olla pikkumainen. Hän ei ollut osa luonnon kauneutta, hän oli saastuttaja. Olin aina lapsena luullut lakerikenkää laakerikengäksi. Olin kummastellut miten ihmeessä lehtipuu liittyi jalkineeseen. Hän alkoi muuttua kengäksi. Näin hetken kengän kiiltävässä pinnasssa hölmistyneen naaman. Mutta ei, lakerikenkä edustaa jotain koppavaa, terävää, suippoa tyylikkyyttä mitä hän ei ollut. Muodonmuutoksissa on oltava tarkka, muuten jälkikäteen harmittaa.

Sammakko. Ilmiselvä valinta. Hölmöläiset on aina muutettu sammakoiksi, koska naama säilyy, se tuo lisämakua ilotteluun. Nuo kelmeät, vehnävät posket ja äimistyneenä toljottavat silmät ilmestyivät sammakon paksuun kehoon, täydellistä.
Heitin hänet lampeen, heissulivei pälli, ja samalla mieleeni tuli loru jossakin ikivanhasta Aapisesta: ”Nälkä on mulla, lampehen upposi maittava pulla”, siinä sammakon huomaava käärme tuumiskelee. Aapisen runossa sammakko pääsi pakoon mutta nyt ei niin kävisi.
Koska jostakin ilmestyisi se ”hullun käärmeen musta kita” päättäämään tämänkin rasittavan, yksipuolisen rakkaustarinan.