Raakalaisten pidot

Toinen lähti taikojennoutomatkalle,
toinen katosi usvaan.
Toinen eksyi kaupungissa,
toista tapetaan jossain.
Rikos on jo tapahtunut,
lattialla on verta.

Aiemmin:

Oli joulukuun alku ja sinä päivänä oli kauhukirjailijan hautajaiset.
Minut oli kutsuttu, mutta minä ja veljeni Jimi vedimme aamusta jo niin kovat kännit, että olisi ollut epäkohteliasta mennä paikalle, vaikkei kauhukirjailijakaan mikään raitis mies ollut, hautajaisvieraista puhumattakaan.

Päädyimme Jimin kanssa keskustan baariin. Olin saanut umpihumalaiseen päähäni, että Jimi oli ”leijonanharjapoika” ja pöyhin teatraalisesti hänen paksua kullankeltaista kuontaloaan. Jimi nauroi katketakseen, hän oli jälleen hauskaa ja sukkelaa seuraa. Hän oli vastikään lopettanut amfetamiinin käytön, joten pitkästä aikaa hänen kanssaan pystyi istumaan – tässä tapauksessa ei iltaa, vaan aamua, aamupäivää ja päivää ilman että tarvitsi jatkuvasti vahtia lompakkoaan.
Minä ja Jimi, me olimme aikalailla samanikäisiä, Jimi vuoden minua nuorempi, häkellyttävän samannäköisiä ja kuinka nuoria, kauniita ja itseriittoisia olimmekaan. Nauravia, vapaita, vastuuttomia ja vastustamattomia.

Jimi joutui sanaharkkaan tarjoilijan kanssa joten hänet heitettiin alkuillasta baarista ulos, sen jälkeen hän hävisi jonnekin. Siinä ei ollut mitään epätavallista. Minä lähdin toiseen kapakkaan hakemaan lisää juotavaa, huumeita, seuraa. Kaikkea, kaikkea. Kivaa, kivaa.

Aamuyö.
Olin päätynyt jossakin vaiheessa kotiini, makasin eteisen lattialla maiharit jalassa. Olin hämmästyttävää kyllä yksin, taskussani oli hämärästi muistamani tyypin puhelinnumero. Soitin siihen, halusin lisää juotavaa, huumeita, seuraa, kivaa, kivaa. Puhelu oli kuitenkin niin outo etten ymmärtänyt mitään. Tai sitten olin edelleen liian sekaisin. Soitin Jimille, mutta hänestä sain vielä vähemmän tolkkua. Nukahdin uudelleen.

Seuraavana päivänä tulivat poliisit.
Jimi oli päätynyt huumehuuruisille jatkoille, hän oli kuollut, tapettu, poliisit käyttivät termiä verilöyly. Ihmisiä oli puukotettu kaulaan.
Romahdin. En tiennyt kuinka minulle kävisi kun hän oli poissa. Kaikki hauskuus päättyisi siihen, Jimin jälkeen ei olisi enää mitään.

Noin kuukautta myöhemmin:

Sinä iltana David Lynch kuoli.
Ovikello soi iltayöstä, laahustin eteiseen kuin raato, ei mitään merkitystä kuka siellä olisi ja millä asialla.
Mutta oven takana oli Jimi, leveässä haara-asennossa, leveästi virnistellen, pullo kädessä. Ja voi hyvä ihme miten upealta hän näyttikään, silmät kirkkaat ja tuikkivat, kellertävät kuin sula meripihka, iho vaalea ja sileä kuin parasta posliinia ja ne tutut pitkälle selkään valuvat, tuuheat hiukset, kuin kaistale lentävää aurinkoa. Hän oli aina ollut poikkeuksellisen kaunis, mutta nyt hän oli suorastaan tyrmäävä. Koko olemus huokui uljaan kissaeläimen arvoituksellisuutta, tyytyväisyyttä ja valppautta.
Mutta hänhän oli kuollut, hänen piti olla kuollut.

– Älä jähmety, kutsu minut sisään, hän sanoi hymyillen.
– Jimi, ei helvetti, kuka sinä olet, mikä sinä olet? Oletko haamu?
– En tietenkään, aaveet ovat surkeita ruikuttajia. Sellaisia haaleita, onnettomia nysvääjiä. Jatkuvasti jossain nurkassa katkerana vikisemässä, valivali. Demonit ovat huomattavasti räväkämpiä, tehokkaita ja hulvattoman brutaaleja, mutta vähän yksioikoisia.
Minusta on sen sijaan tullut yön olento. Parasta hitto ikinä! Tule mukaan, muutan sinut, kaikki on vasta alussa. Me voidaan olla kuolleita, mutta elossa enemmän kuin koskaan. Nyt ne bileet vasta alkaa.
Jimi nauroi niin että poskihampaat näkyivät ja minä nauroin myös.
– Tulemmeko ikuisesti olemaan tämän ikäisiä ja tämän näköisiä?
– Kyllä, kyllä ja sen lisäksi ihan saamarin vahvoja. Nyt me olemme virallisesti sitä mitä olemme aina olleet, saalistajia. Hitto, olen vähän pateettinen mutta tämä on parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut. Elämä, kuolema, elämä. Loputon yö.

Jimi astui sisään. Hän ei enää puhunut, mutta hänen äänensä kuului pääni sisällä, täysin selkeänä ja kristallinkirkkaana. Yhteytemme oli aina ollut olemassa, mutta se oli aiemmin aina jollain tavoin usvainen, epämääräinen ja epävarma, kuin radio joka saattoi ykskaks vaihtaa asemaa rätisten ja puuroutuen. Nyt taajuutemme oli täydellisen puhdas. Jimin silmät leiskuivat kuin kaksi hohtavaa kiveä ja hänen äänensä kuului nopeana, hengästyneenä, hypnoottisena:
– On erinomainen aika. Vastaanota mitä tarjoan. Tunnet aluksi kipua, mutta se kuuluu asiaan. Ole rauhallinen. Elämäsi alkaa alusta, olet uudistumassa. Olet kutsunut minua ja kuullut kutsun, tavallinen elämä on mitätöntä, on tulossa jotain suurempaa. Silloin kun ei ole enää suppeaa tietoisuutta, kun pimeys muuttuu valoksi niin koittaa se aika kun kaikki on uutta, tuntematonta, tutkimatonta, ainutlaatuista, yliluonnollista. Se aika kuuluu meille nyt.

Muodonmuutos oli uskomaton kokemus, huumaavampaa kuin yksikään huume, eroottisempaa kuin mikään lihallinen kontakti, se oli juuriin asti ulottuvaa hurmosta. Täydellistä vapautta.
Ja sen jälkeen me teimme mitä me Jimin kanssa aina teimme: nauroimme, vedimme kännit, nauroimme vielä enemmän ja lähdimme baariin.

Vielä myöhemmin/Sairaala:

– Nainen oli siis vienyt uhrin baarista kotiinsa, ilmeisesti iskenyt tätä saksilla kaulaan ja juonut verta. Nainen tosin väittää purreensa miestä, hän uskoo olevansa vampyyri. Hän kertoi ylpeänä veljensä muuttaneen hänet, ”luoneen hänet”, niitä sanoja hän itse käytti.
– Onko hänellä veli?
– Hänellä oli veli. Veli joutui väkivaltarikoksen satunnaiseksi uhriksi noin kuukausi sitten. Joillakin jatkoilla huumeiden vaikutuksen alaisena ollut tyyppi sekosi ja puukotti ihmisiä kaulaan, huomaat kai tapausten yhtäläisyydet. Tämä veljen kuolema on todennäköisesti ollut laukaisutekijä. Nainen ei ole varmaankaan syönyt viikkokausiin, hän on aliravittu ja aneeminen ja niin kalpea, että todellakin näyttää elävältä kuolleelta. Ehkä hän harhaisessa mielessään uskoi sen johtuvan siitä, että on muuttunut vampyyriksi. Hänellä on myös jonkinlaiset syvät pistojäljet kaulassa, todennäköisesti aiheuttanut ne itse.
– Voi hyvä ihme mitä tapauksia, mistä näitä tulee, toinen hoitaja pudisteli epäuskoisena päätään ja jatkoi sarkastisesti hymähtäen: – No, katsotaan muuttaako hän itsensä yön aikana lepakoksi. Tarvitseeko kenties ruumisarkunkin. Ja mitäs muita näitä höpöjuttuja nyt on? Mureneeko hän aamuauringossa.
– Ei murene, ajatteli kolmas hoitaja muttei sanonut sitä ääneen. – veli tulee hakemaan hänet ennen aamunkoittoa. Ei epäilystäkään. Ei tyttö ole täällä vasten tahtoaan, hän puhuu minulle pääni sisällä. Täällä on kaikkea mitä he haluavat: huumaavia lääkkeitä ja verta, teurastettavia kuten nuo kaksi, muutettavia kuten minä. Sisarukset leikkivät. Ja tänä yönä sairaala on heidän huvipuistonsa.

Kuka leijui pimeässä,
kuka nojaa kaakeliin ja itkee
Kenelle soi öinen kello,
Kenen valtimossa viillot.
Murha on jo tapahtunut
kaikkialla on verta.
.