I
Neljänkymmenen vuoden jälkeen olin palannut synnyinkaupunkiini, lähtöpisteeseen, lapsuuden maisemiin, puutaloon puutaloalueelle.
Paljon oli muuttunut, mutta odotettua vähemmän. Kotikadullani, entisellä ja nykyisellä, seisoi jykevästi samoja 20-luvulla rakennettuja omakotitaloja suurine pihatontteineen. Aika ei kuitenkaan tuntunut ummehtuneen pysähtyneeltä tai masentavalta, alue oli kaunis ja kaikki raikasta.
Kävelin päivittäin kiemurtelevia pikkukatuja pitkin ja hämmästelin ympäristöä ihastuneen innostuneena. Ei voi olla totta, tuolla on edelleenkin sama vanha piskuinen lamppuliike, onpas tuo komea huvila maalattu omalaatuisen väriseksi sitten viime näkemän, sekatavarakauppa on kadonnut, sen vihreän liiterimäisen höskän tilalla on kerrostalo… Tässä on jännityksen tuntua, ajattelin mielessäni ja heti perään tirskahdin omalle, lapselliselle kiihtymykselleni.
Saapastelin näennäisen rentona kadulta toiselle, mutta tiesinhän minä mitä etsin. Taloa. Tiettyä taloa. Taloa, jossa noituus kihisi. Taloa, jonka takia olin palannut tänne. Taloa, josta olin nähnyt lukuisia unia. Taloa, jota en saanut mielestäni.
Ennen tänne paluutani asuin toisessa kaupungissa, johon olin mukavasti juurtunut. Muutama vuosi sitten olin liittynyt somen nostalgiaryhmään, missä julkaistiin vanhoja valokuvia ja lehtileikkeitä synnyinkaupungistani. Kuvat herättivät kivoja ja lämpöisiä muistoja, ja sehän tietty oli ryhmän tarkoituskin. Olin unohtanut paljon.
Kerran joku julkaisi paikallislehden vanhan lehtiartikkelin. Ja siinä se oli. Talo. Olin unohtanut, mutta samassa muistin kaiken, sisälläni alkoi myllertää, tunsin pelkoa ja omituista, villiä kihinää. Aivan kuin koko vartalossani olisi syttynyt vimmainen roihu.
Mustavalkoisessa lehtikuvassa oli tuttu, ränsistynyt hökkeli. Kuvatekstissä luki:
”Kuusitie, vanha, mystinen rakennus ja salatieteellinen kirjakauppa.”
Minä olin käynyt siellä lapsena.
Talon omistaja, iäkäs ja pyöreäkasvoinen mies, oli usein puuhailemassa pihalla, haravoi syksyisin lehtiä, tassutteli ympäri vuoden oksasakset kädessä, nyppi pensaita, mutta piha oli silti pysyvästi vallaton. Hän asui muistaakseni yläkerrassa, kirjakauppa oli alakerrassa. Okkultistinen kirjakauppa nimeltään Hengenkehrä.
Olin sivellyt kaupassa kummallisten nahkakantisten kirjojen selkämyksiä, viininpunaista, pullonvihreää, mustaa, kultapainatuksia, erikoisia kuvioita. Olin alle kymmenvuotias, mutta minua ei koskaan ajettu pois.
Myyjänä oli usein vanhempi rouva, joka oli iästään huolimatta pieni ja eloisa. Kerran hän antoi minulle kirjan lainaksi. Se oli lasten lorukirja, ei takuulla kuulunut heidän esoteeriseen valikoimaansa, nainen oli todennäköisesti hankkinut sen tiskin alle aivan minua varten, koska kiinnostukseni ja lähes päivittäiset käyntini huvittivat häntä.
Kiitin silloin kirjasta kohteliaasti ja kysyin vakavana pitäisikö minun jättää hänelle osoitteeni ja puhelinnumeroni siltä varalta etten palauttaisikaan kirjaa. Nainen nauroi niin, että melkein tipahti tuolilta. ”Ei tarvitse”, hän kikatti silmäkulmiaan pyyhkien. No ei tietenkään, tuumin nolona, hän on noita ja jos hän haluaa löytää minut niin hän löytää kyllä.
Nyt lähestyin taloa – tai paikkaa, missä se oli aiemmin sijainnut.
Sitä ei ollut enää, tilalla oli kaksi uutta, suurikokoista, komeannäköistä kerrostaloa, jotka pönöttivät Kuusitien varressa kuin äreät vanginvartijat.
Pettymys vihlaisi. Käännyin risteyksestä sydän tyhjänä ja silloin huomasin jotain. Taloni näkyi kerrostalon takana, kaistale pilkotti tielle. Uskomatonta, siellä se oli, puristuksissa uuden asutuksen keskellä, selvästi pienentyneellä tontilla, mutta siellä se edelleen oli.
Miten pääsisin sen luo? Olin viisikymppinen ja pyylevä, en voisi mitenkään kiipeillä notkeasti aitojen yli. Oliko talo autio? Tielle näkyvä osio vaikutti siltä. Maali oli hilseillyt, väri oli kuin haaleaa, homehtunutta mustikkaa, vihreä peltikatto laikukas. Talo vaikutti pimeältä ja hiljaiselta.
Minun oli päästävä sen luo.
II
En jaksanut pähkäillä, en suunnitella tai tehdä järkevää arviota, tulkoot virkavalta hakemaan pois luullen murtovarkaaksi, en välittänyt. Halusin vaan talon luo. Tai talo halusi minut.
Pääsin pihalle ilman minkäänlaisia vastoinkäymisiä, sammaleinen lauta-aita oli täysin hajalla, esteitä ei ollut.
Ovi ja suuret ikkunat sen molemminpuolin. Nyt ne olivat sameat ja tyhjät, ovi oli auki. Seisoin eteisessä ja kirjakaupan sisus väreili ilmassa. Haihtuen, palaten, taas haihtuen.
Kummallisia kirjoja, seinillä kankaita, katossa musta kristallikruunu, itämainen viininpunainen matto lattialla, pöytä jolle oli levitetty maalattuja kortteja, kynttilöitä ja jonkinlaisia ikivanhoja paperikääröjä, piirrettyjä karttakuvioita…Kaikki näkyi hetken välähdyksenomaisena täysin selkeästi, sitten himmentyen ja lopulta edessäni oli todellinen tyhjä, kolkko huone, vettyneet, homepilkulliset lautaseinät, nuhjuinen lautalattia. Talossa tuoksui poltetuilta lehdiltä.
”Talossa on viljaa, talonmies on hiljaa.”
Mistä tuo mumina kuului? Kävelin alakerran toiseen, pienempään huoneeseen ja laulanta kuului selkeämpänä.
”Talossa on viljaa, talonmies on hiljaa. Renki puri kukkoa, ravistellen lukkoa.”
Nyt vasta huomasin, että talossa oli jääkylmää ja minua palelsi. Oli pimeää, mutta pienemmän huoneen keskellä oli jotain. Tai joku. Möykky. Kävelin lähemmäs, kylmyys oli jo sietämätöntä ja silloin näin sen aivan selvästi. Miehen, joka omisti talon. Pyöreäkasvoisen, iäkkään miehen, joka puuhasteli aina pihalla.
Hänet oli seivästetty haravalla, varsi törrötti keskellä rintalastaa, rautakärki kohosi kattoa kohti kuin manalan metallikoura. Hän oli jäätynyt, sinertävä, valuvat silmämunat tuijottivat tyhjyyteen, avoin suu tungettu täyteen routaisia vaahteranlehtiä. Miten kauan hän oli maannut kuolleena, tapettuna, hänhän oli ikämies jo yli neljäkymmentä vuotta sitten. Nyt hän oli kelmeä, vahamainen ja jäähileiden peitossa, mutta silti täysin samannäköinen kuin ennen.
Kuulin laulua jälleen, se tuli yläkerrasta.
”Talossa on viljaa, talonmies on hiljaa. Renki puri kukkoa, ravistellen lukkoa. Pappi tappoi kukon, irrottaen lukon.”
Ruumis ei kiinnostanut minua enää pätkääkään vaan kävelin lahonneita portaita pitkin yläkertaan kuin huumattuna, hyräilin jo mukana. Täällä he siis olivat, istuivat yläkerran lattialla piirissä nuotion ympärillä, laulaen. He olivat siis saaneet talon tai talo oli saanut heidät.
”Talossa on viljaa, talonmies on hiljaa. Renki puri kukkoa, ravistellen lukkoa. Pappi tappoi kukon, irrottaen lukon. Lukossa on lehtiä, etpä taida ehtiä.”
Kävelin piirin luo, tunnistin myyjärouvan, edelleen täysin samanikäisen ja näköisen, joka nyökkäsi minulle silmät kujeilevaa iloa täynnä, teki tilaa ja otti minua kädestä kiinni. Kaikki miehet ja naiset piirissä olivat jälleennäkemisestä veikeän riemastuneita ja laulu sai uutta lisäpontta. Nauroin vapautuneena ja yhdyin lauluun.
”Talossa on viljaa, talonmies on hiljaa. Renki puri kukkoa, ravistellen lukkoa. Pappi tappoi kukon, irrottaen lukon. Lukossa on lehtiä, etpä taida ehtiä. Kuka talon rakensi, kuka sinut valitsi.”
Nuotion tuli alkoi levitä, savu muuttui paksuksi ja kitkeräksi, puu ritisi ja rasahteli, mustunut katto vääntelehti kolisten, pian koko talo paloi soihtuna. En nähnyt enää mitään, vaatteeni olivat syttyneet palamaan, kuumuus oli tuskaisaa, ihoni lemusi, liekit lipoivat kasvojani, silmälasit sulivat päähäni, huusin kivusta. Silti kuulin ympäriltäni ihastunutta hihkumista, taputusta, tömistelyä, siellä ne tanssivat raunioilla, laulaen uutta hilpeää rallatusta:
”Ei kuolo meitä uhkaa, ei liekit meitä tuhkaa, ne liehuu ja liehuu, polttouhri kiehuu…Elosi on lainaa, kohta olet vainaa.”
III
Muutamaa vuotta myöhemmin:
– Äiti, mennään katsomaan tuota erikoista taloa, pikkupoika kinusi äidiltään, hyppelehtien ja kurkkien nähdäkseen autiotalon, josta näkyi kaistale tielle ja jota reunusti pätkä lahonnutta lauta-aitaa.
– En minä näe mitään taloa.
– Katso, katso. Siellä se on, vanha talo. Ja ikkunassa joku. Se heiluttaa minulle.
– Ei siellä mitään ole, älä höpötä. Ei mitään vanhaa, autiota taloa, ainoastaan noiden kerrostalojen ankeat sisäpihat.
– Minä näen tuosta talosta uniakin.
– Unessa voi nähdä kaikenlaista. Kaikkea voi kuvitella. Tule nyt.
Poika kulki sävyisästi äitinsä perässä, mutta ajatteli päättäväisesti mielessään: minä tahdon talon luo. Pian.
SUODATA
